Heräilin aamulla lääketokkurassa. Vai niin, taas mulle oltiin annettu niitä hemmetin rauhottavia. Mä halusin elää, enkä olla lääkittynä kokoajan. Ihan hanurista. Ties monennen kerran mua oltiin jo lääkitty viime yönä. Onkohan siitä kulunut jo viikkoja? Ehkä kuukausi? Ei mitään hajua... Pääsisinköhän kohta jo pois? Olin jättäny ruokani koskemattomana, että ne tajuis ottaa mut pois täältä. Vatsassa kurni, mutten saanut antaa periksi. En nyt, olin jo niin pitkällä.
Hiljaisuus oli laskeutunut taloon ja pimeys talon ympärille. Oli siis yö. Yritin nousta sängyltä, mutta voimat ei riittänyt. Pinnistelin ja ponnistelin, kunnes pääsin jo istumaan. Nousin varovasti seisomaan, mutta mua pyörrytti niin pahasti, et jouduin istuutumaan takas sängylle. Ootin siinä hetkisen, et huimaus menis ohi ja kokeilin uudestaan. Johan tuntu paremmalta. Kävelin vastapäiselle seinälle ja löin laiskasti nyrkkini siihen. Se sattui aivan hemmetisti, mutta löin silti uudestaan. Oli aivan pakko. Se oli ollu mun rutiini jo pitkään. Rutiiniin kyllä kuulus vielä huutaminen, mut nyt en jaksa. En kerta kaikkiaan jaksa.
Kymmenen minuutin seinän hakkaamisen jälkeen mun voimani loppuivat lopullisesti. Vajosin lattialle pimeyteen...

 

”Voi herranjumala!”
”Mitä täällä tapahtuu?”
”KATSO!”
”Voi ei! Äkkiä ambulanssi paikalle!”
Näin tapahtumat kuin jostain ylhäältä... Katon rajasta. Näin itseni makaamassa lattialla ja johtajattaren ja psykologi-Garyn kyykistyneen vierelleni. Johtajatar kaiveli puhelintaan esille samalla kun Gary kokeili pulssiani.
”Heikko”, Gary totesi hiljaa samalla kun johtajatar näpytteli hätänumeroa puhelimeensa.
”Kyllä hän selviää, älä huoli”, Gary sanoi johtajattarelle rauhoittavalla äänensävyllä. Johtajatar nyökkäili ja nosti puhelimen korvalleen.
Minuutit vierivät, kunnes ambulanssimiehet tulivat paareineen hakemaan mua. Johtajatar ja Gary antoivat ambulanssimiehille tilaa ja ambulanssimiehen nostivat mut paareille. Ne kärräs mut pois huoneesta, ohi uneliaitten silmäparien, pois koko talosta. Seurasin paareilla makaavaa itseäni, kunnes pikkuhiljaa alkoi mun näkökykyni heikentyä. Ja hetken päästä...

 

Ei mitään.

 

 

Aurinko nousi rauhallisen lähiön ylle ja herätti kaikki ihmiset, jotka eivät olleet vielä heränneet töihin tai kouluun. Yksi reipas, mustahiuksinen, kaksitoistavuotias tyttö, kulki katua pitkin kohti koulua.
”Leslie!” kuului kiljahdus ja tytön viereen tuli toinen tyttö. Toisella tytöllä oli punertavat hiukset ja hän oli puoli päätä pidempi tuota ensimmäistä, Leslietä.
”Moi Mari”, Leslie hymyili tytölle, jonka nimi oli siis Mari. Vai mahtoikohan tuo olla lempinimi.
”Mennäänkö yhtä matkaa kouluun?” Mari kysyi hymyillen aurinkoisesti. Leslie nyökkäili ja niin tytöt lähtivät yhdessä kulkemaan kohti koulua.
Eräällä pihalla mies oli hakemassa aamun lehteä. Miehellä yli lyhyet maantienruskean väriset hiukset, kasvot arpiset ja leuassa oli sänkeä. Miehellä oli hyvin likaiset ja repaleiset vaatteet ja hän piti kädessään kaljapulloa.
”Hei neidit! Tulkaas ottaa karkkia”, mies puhui hyvin epäselvästi. Tytöt katsoivat hyvin peloissaan mieheen ja ryntäsivät juoksuun.
”Älkääs karatko!” mies huusi noiden perään, mutta antoi olla, kun tytöt eivät pysähtyneet. Hän nosti lehden maasta ja palasi sisälle hyvin sotkuiseen taloonsa, joka oli ilmeisesti joskus ollut hieno, mutta nyt päässyt vähän vaurioitumaan. Hän laski lehden kaljapulloja täynnä olevalle ruokapöydälle ja hörppäsi kädessään olleen pullon tyhjäksi. Mies katsoi ulos keittiön ikkunasta pienillä, vihreillä silmillään ja huomasi ohi kävelevän naapurin rouvan. Nainen katsoi sisälle inhoavan näköisesti, joten mies näytti hänelle keskisormeaan. Nainen pudisteli päätään ja jatkoi matkaansa.
Mies kiroili itsekseen, istahti keittiöjakkaralle ja otti aamun lehden käsiinsä. Hän selaili lehden sivuja tylsistyneen näköisenä, mutta sitten kun vastaan tuli sarjakuvat, miehen mielenkiinto heräsi. Hän joutui tihrustamaan pienillä silmillään, että näkisi sarjakuvien tekstin. Välillä hän hörähteli typerästi, eikä hörähtely edes muistuttanut naurua.
Sarjakuvat luettuaan tuo mies heitti lehden tiskialtaaseen, jonka hana tippui vettä. Vesi kasteli lehden hetkessä aivan läpimäräksi.
Seuraavaksi mies suuntasi jääkaapille, joka oli joskus ollut varmasti valkoinen, mutta nyt täynnä kahvitahroja sun muita likaläiskiä. Hän avasi jääkaapin oven ja päästi homehtuneen löyhkän ulos jääkaapista. Mies tiiraili jääkaapin sisältöä. Tai, ei sitä sisällöksi oikein voinut sanoa, koska siellä lymyili vain pieni kokkare homehtunutta juustoa. Hän kirosi taas.

 

Kello löi kaksi ja pikkuiset koululaiset pääsivät koulusta. Myös tämä mustahiuksinen Leslie ja hänen kaverinsa Mari. He juttelivat iloisesti koko matkan kotiin, paitsi hiljentyivät sen humalaisen miehen talon kohdalla.
”Onneks se kauhee ei oo kotona!” Leslie sanoi hymyillen riemuissaan, koska oli huomannut rämän Ladan puuttuvan talon pihatieltä.
”Jes”, hihkaisi toinen tyttö ja he jatkoivat matkaa. Pian joutui Mari poistumaan Leslien seurasta, koska he tulivat Marin kodin kohdalle. Talon sisästä leijui juuri paistetun pullan tuoksu.
”Nähdään huomenna”, Leslie hymyili ja halasi kaveriaan.
”Nähdään”, Mari hymyili takaisin ja meni sisälle taloon. Leslie jatkoi matkaansa hyräillen ja tuli oman kotinsa kohdalle. Hän meni sisälle ja otti kengät jalastaan eteisessä.
”Äiti? Isä? Oon kotona!” hän huudahti, muttei saanut vastausta. Leslie kurtisti kulmiaan ihmeissään ja kiirehti keittiöön. Jääkaapin ovessa oli lappu, joka ilmoitti, että hänen vanhempansa olivat lähteneet kauppaan ja että Leslie voisi tehdä itselleen välipalaksi voileipää.
Leslie ryhtyi tekemään itselleen oikein isoa ja herkullista voileipää. Siihen tuli voita, kinkkua, juustoa ja paljon salaatinlehtiä. Tyttö haki itselleen sarjakuvalehden, jota hän luki samalla kun söi leipäänsä.
Perheen lankapuhelin pirahti soimaan kesken Leslien leivän syönnin ja lehden lukemisen. Tyttö hymähti kärsimättömästi ja meni vastaamaan.
”Leslie Swanson puhelimessa”, Leslie vastasi puhelimeen.
”Poliisista päivää”, möreä miesääni sanoi luurin toisella puolella. Leslien ilmeestä paistoi pelko.
”Niin?” tyttö kysyi hiukan värisevällä äänellä. Mitähän hänen vanhempansa olivat nyt tehneet?
Seuraava asia, minkä Leslie kuuli, oli selvästi murskaava, koska tyttö tiputti luurin kädestään ja lyyhistyi lattialle itkemään.

 

Tämä samainen tyttö, Leslie siis, seisoi mustiin pukeutuneena kirkon edessä odottamassa jotain. Tyttö oli selvästi itkenyt, sen huomasi hänen kasvoistaan.
Kirkossa oli juuri ollut hautajaiset, tytön vanhempien hautajaiset. Ei ihme, että tyttö oli noin murtuneen näköinen.
Nyt tytön eteen kaarsi musta auto, josta nousi nuori nainen, joka sitten ohjasi Leslien auton takapenkille istumaan kanssaan. Ovi sulkeutui ja auto kaasutti tiehensä.
Auto suuntasi satamaan ja satamassa he nousivat veneeseen, johon myös auton takakontissa olleet matkalaukut nostettiin.
Vene matkasi kohti pientä, vihreää saarta, jossa sijaitsi Leslien tuleva koti. Koti, josta Leslie ei koskaan palannut.