Kyykin tien laidassa, melkeinpä ojassa - neljän muun hoitokotilaisen kanssa. Adam oli saanut jonkun ihmeen älynväläyksen, että hoitokodin johtajatar saattaisi räjäyttää koko paikan. En aluks uskonu Adamia, mutta johtajattaren lähdettyä kahdentoista jälkeen jonnekin autolla, niin se sai mut aukaisemaan silmäni. Varmuuden vuoksi vain lähdin Adamin, Andrén ja pariskunnan kanssa kyykistelemään sinne ulos.
Hetki sitten johtajattaren auto oli kaartanut takaisin talon pihaan, mutta kukaan ei uskaltanut katsoa, mitä johtajatar teki noustessaan autosta. Mua kävi jotenkin sääli sitä Katariinaa, joka ei uskonut Adamia, vaan jäi nukkumaan. Toivottavasti kuitenkin johtajatar ei tekisi mitään, olisi onnellinen loppu.
-
Punahiuksinen tyttö seikkaili Liverpoolin keskustan vilinässä. Tytön vaatteet eivät olleet siistiä nähneetkään, tukkakin oli hiukan rasvainen.
Punatukka näytti olevan eksyksissä, mutta tien kysymisen sijasta hän näytti ohikulkijoille kuvaa, jossa esiintyvästä pojasta hän tahtoi tietoa. Mutta kaikki vain pudistelivat päätään ja jatkoivat matkaansa. Jotkut eivät edes vilkaissetkaan kuvaa, kävelivät vain ohi.
”Hei, tuohan on Jason”, eräs ohikulkijoista sanoi pirteästi. Tuollakin tytöllä oli punaiset hiukset, mutta paljon kirkkaammat kuin kyselevällä punapäällä.
”Sä tunnet Jasonin?” valokuvaa pitelevä tyttö pysähtyi toisen eteen. Toinen hymyili ilkikurisesti ja nyökkäili.
”Jason on mun veli. Mä oon Rosie”, tyttö jatkoi ilkikurista hymyään. Toisen ilme kirkastui.
”Oikeesti? Voitko viedä mut Jasonin luo?” tyttö kysyi innokkaana. Tuo Rosie naurahti ehkä hieman pilkallisesti.
”Ai kukahan sä sit olet?”
”Mä oon Jasonin tyttöystävä – tai ehkä siis entinen – ja mun nimi on Kathleen, eli Kathy”, tyttö esitteli itsensä Rosielle, joka kallisti päätään.
”Ihanko totta?” Rosie kysyi nyt kurtistaen hiukan kulmiaan. Kathy nyökkäsi.
”No, kai mä voin sut viedä... Jason on kotona purkamassa tavaroitaan”, Rosie sanoi ja tytöt lähtivät Rosien menosuuntaan.
-
”Uskaltaakohan sinne – ”, Adam aloitti, mutta hänen aloittamansa lause keskeytyi kovaan räjähdyksen ääneen. Säikähdin ääntä hyvin pahasti ja kyyristyin ojanpohjalle muiden mukana pakoon lenteleviä puunpalasia sun muita. Alkuäänen jälkeen kuului vielä kolme pientä räjähdysääntä, kunnes oli aivan hiljaista.
Tärisin hiljaa siellä ojanpohjalla ja pidin käsiä korvillani, vaikka äänet jo loppuivatkin. Sydämeni hakkas tuhatta ja sataa. Adam oli ollut sittenkin oikeassa. Kuulin jonkun nousevan vierestäni.
”André!” kuulin Adamin huudahtavan ja ryntäävän vähän matkan päähän. Kohotin hiukan päätäni ja näin vähän matkan päässä Andrén ruumiin, puupalanen törröttämässä pojan takaraivosta ja kasvot ojanpohjavedessä, joka oli siitä läheltä värjäytynyt punaiseksi.
”André”, Adam henkäisi ja kyykistyi pojan viereen. Mä vain katsoin silmät pyöreinä tuota järkyttävää, traumaattista ilmestystä.
Ambulanssien, paloautojen ja poliisiauton valojen välke oli herättänyt lähimailla asustelleet. Olin saanut ympärilleni viltin, kuten myös Adam ja pariskunta. Istuskelimme poliisiauton takaosassa ja katsoimme ovista aukeavaa näkymää. Palomiehet yrittivät sammuttaa palavia talonraunioita ja kolme ambulanssimiestä oli paarien kanssa tien laidassa, nostamassa Andréta sieltä.
Kiedoin vilttiä paremmin ympärilleni ja yritin olla itkemättä. Vastapäätä mua istui pariskunta – eli Dan ja Demi, tykkäsin sanoa niitä pariskunnaks – ja vieressäni Adam, joka näytti olevan aivan murtumispisteessä. Muutama kyynelkin oli eksynyt pojan poskille. Mulla kävi sääliks Adamia, joka oli näyttäny niin tulevan juttuun Andrén kanssa.
Katsahdin tien reunalla oleviin miehiin, jotka juuri peittelivät Andrén kokonaan valkeaan lakanaan. André ei siis selvinnyt. Huokaisin hiljaa ja katsahdin lähekkäin istuvaan pariskuntaan. Laskin katseeni auton lattiaan.
Poliisiauto kuljetti meidät jonkin ihmeen kriisikeskuksen suojaan. Siellä saimme ruokaa, mutta mä en syönyt, ei ollut nälkä. Mut ohjattiin suoraan sitten isoon huoneeseen, jossa oli paljon varsin epämiellyttäviä sänkyjä. He istuttivat mut lähimmälle sängylle.
”Yritä nyt nukkua. Me soitamme vanhemmillesi tai huoltajallesi aamulla”, lempeän näköinen naisihminen sanoi mulle. Mä nyökkäsin vähän, vaikken kuunnellutkaan tarkasti mitä nainen sanoi.
”Huomenna on parempi päivä”, nainen hymyili ja lähti. Laskeuduin makaamaan sängylle ja vedin poliisiautossa saamani viltin korviin asti. Kesti vain vähän aikaa, kunnes nukahdin, vaikka sänky oliki tosi kova.
-
Rosie toi Kathyn ison kartanon portille.
”Täällä me asutaan”, tyttö sanoi hymyillen toiselle. Kathy nyökkäsi.
”Kaunis”, hän kuiskasi hiljaa. Rosie nyökkäili ja astui sisään porteista. Hän käveli poikki kauniin puutarhan, Kathyn seuratessa häntä.
”Jason! Sulle tuli vieras!” Rosie huudahti päästyään avonaisesta ulko-ovesta sisään. Kathy astui tuon perässä sisälle hieman hermostuneen näköisenä. Rosie vain nauroi Kathyn hermostuneisuudelle.
Kiduttavien hitaiden minuuttien jälkeen tuo pitkä, mustahiuksinen komistus asteli alas portaita. Pojan – ilmeisesti tuon Jasonin - jumalattoman kaunis hymy valui huulilta tuon nähdessä vieraan.
”Kathy?” pojan äänestä kuulsi yllättyneisyys. Hän laskeutui portaat alas ja tuli tyttöjen luo.
”Mä tästä häivyn”, Rosie virnuili ilkikurisesti ja meni takaisin ulos. Kathyn ja Jasonin välille laskeutui jännittynyt hiljaisuus.
”Miten sä löysit mut?” poika rikkoi hiljaisuuden hetken kuluttua. Kathy puri huultaan ja muodosti vastausta ajatuksissaan.
”Mä muistan kun sä puhuit Liverpoolista kerran”, tyttö sanoi hetken miettimisen jälkeen. Jason nyökkäsi tytölle hymyillen taas.
”Mä oon ilonen, et tulit... Oli sulla sitten mitä asiaa tahansa”, Jason sanoi vilpittömästi, mikä sai Kathynkin huulille leviämään hymyn.
”Mä annan sulle anteeks, Jason, mä rakastan sua.”
-
Nojasin veneen kaiteeseen ja katselin alas siniseen veteen, joka karkasi veneen alta. Käänsin katseeni kohti vihreää saarta, jolta olimme juuri lähteneet. Kyyneleet tulvivat silmiini, joten mun oli pakko kääntää katse pois. En ollut saanut saarelta oikein yhtään hyvää muistoa, vaikka niin minun oli väitetty saavan.
Katsahdin kolmeen muuhun veneen kannella olevaan. Demi ja Dan makailivat vierekkäin veneen lasipohjan ääressä ja katselivat sieltä paljastuvaa näkymää innoissaan.
”Hai!” Demi huudahti ja osoitti lasipohjaa. Seuraavat hetket tyttö ja poika tuijottivat silmät pyöreinä alaspäin. Pudistin päätäni, koska noiden kahden intoilijan takia meidän vauhtimme mateli todella hiljaa (he olivat pyytäneet sitä kapteenilta). No, tää oli kuitenkin paras tapa viettää aurinkoista päivää. Veneen kannella keskellä merta.
Katsahdin varjoissa istuvaan Adamiin, jonka mökötys oli alkanut aamulla ja jatkui edelleen. Huokaisin hiljaa ja menin istumaan Adamin viereiselle tuolille.
”On kyllä kiva nähdä mummia”, yritin aloittaa keskustelua, mutta Adam vain murahti. Hymähdin hiljaa ja nostin jalat rintakehääni vasten penkille.
Katsoin yhä kauemmaksi jäävää saarta. Vasta äsken tervehdin sitä, mutta nyt jo pitää sanoa hyvästit.
Hyvästi.