perjantai, 1. tammikuu 2010

10. luku - Kuinkas sitten kävikään? (Sophie)

 Kyykin tien laidassa, melkeinpä ojassa - neljän muun hoitokotilaisen kanssa. Adam oli saanut jonkun ihmeen älynväläyksen, että hoitokodin johtajatar saattaisi räjäyttää koko paikan. En aluks uskonu Adamia, mutta johtajattaren lähdettyä kahdentoista jälkeen jonnekin autolla, niin se sai mut aukaisemaan silmäni. Varmuuden vuoksi vain lähdin Adamin, Andrén ja pariskunnan kanssa kyykistelemään sinne ulos.
Hetki sitten johtajattaren auto oli kaartanut takaisin talon pihaan, mutta kukaan ei uskaltanut katsoa, mitä johtajatar teki noustessaan autosta. Mua kävi jotenkin sääli sitä Katariinaa, joka ei uskonut Adamia, vaan jäi nukkumaan. Toivottavasti kuitenkin johtajatar ei tekisi mitään, olisi onnellinen loppu.

 

-

 

Punahiuksinen tyttö seikkaili Liverpoolin keskustan vilinässä. Tytön vaatteet eivät olleet siistiä nähneetkään, tukkakin oli hiukan rasvainen.
Punatukka näytti olevan eksyksissä, mutta tien kysymisen sijasta hän näytti ohikulkijoille kuvaa, jossa esiintyvästä pojasta hän tahtoi tietoa. Mutta kaikki vain pudistelivat päätään ja jatkoivat matkaansa. Jotkut eivät edes vilkaissetkaan kuvaa, kävelivät vain ohi.
”Hei, tuohan on Jason”, eräs ohikulkijoista sanoi pirteästi. Tuollakin tytöllä oli punaiset hiukset, mutta paljon kirkkaammat kuin kyselevällä punapäällä.
”Sä tunnet Jasonin?” valokuvaa pitelevä tyttö pysähtyi toisen eteen. Toinen hymyili ilkikurisesti ja nyökkäili.
”Jason on mun veli. Mä oon Rosie”, tyttö jatkoi ilkikurista hymyään. Toisen ilme kirkastui.
”Oikeesti? Voitko viedä mut Jasonin luo?” tyttö kysyi innokkaana. Tuo Rosie naurahti ehkä hieman pilkallisesti.
”Ai kukahan sä sit olet?”
”Mä oon Jasonin tyttöystävä – tai ehkä siis entinen – ja mun nimi on Kathleen, eli Kathy”, tyttö esitteli itsensä Rosielle, joka kallisti päätään.
”Ihanko totta?” Rosie kysyi nyt kurtistaen hiukan kulmiaan. Kathy nyökkäsi.
”No, kai mä voin sut viedä... Jason on kotona purkamassa tavaroitaan”, Rosie sanoi ja tytöt lähtivät Rosien menosuuntaan.

 

-

 

”Uskaltaakohan sinne – ”, Adam aloitti, mutta hänen aloittamansa lause keskeytyi kovaan räjähdyksen ääneen. Säikähdin ääntä hyvin pahasti ja kyyristyin ojanpohjalle muiden mukana pakoon lenteleviä puunpalasia sun muita. Alkuäänen jälkeen kuului vielä kolme pientä räjähdysääntä, kunnes oli aivan hiljaista.
Tärisin hiljaa siellä ojanpohjalla ja pidin käsiä korvillani, vaikka äänet jo loppuivatkin. Sydämeni hakkas tuhatta ja sataa. Adam oli ollut sittenkin oikeassa. Kuulin jonkun nousevan vierestäni.
”André!” kuulin Adamin huudahtavan ja ryntäävän vähän matkan päähän. Kohotin hiukan päätäni ja näin vähän matkan päässä Andrén ruumiin, puupalanen törröttämässä pojan takaraivosta ja kasvot ojanpohjavedessä, joka oli siitä läheltä värjäytynyt punaiseksi.
”André”, Adam henkäisi ja kyykistyi pojan viereen. Mä vain katsoin silmät pyöreinä tuota järkyttävää, traumaattista ilmestystä.

 

Ambulanssien, paloautojen ja poliisiauton valojen välke oli herättänyt lähimailla asustelleet. Olin saanut ympärilleni viltin, kuten myös Adam ja pariskunta. Istuskelimme poliisiauton takaosassa ja katsoimme ovista aukeavaa näkymää. Palomiehet yrittivät sammuttaa palavia talonraunioita ja kolme ambulanssimiestä oli paarien kanssa tien laidassa, nostamassa Andréta sieltä.
Kiedoin vilttiä paremmin ympärilleni ja yritin olla itkemättä. Vastapäätä mua istui pariskunta – eli Dan ja Demi, tykkäsin sanoa niitä pariskunnaks – ja vieressäni Adam, joka näytti olevan aivan murtumispisteessä. Muutama kyynelkin oli eksynyt pojan poskille. Mulla kävi sääliks Adamia, joka oli näyttäny niin tulevan juttuun Andrén kanssa.
Katsahdin tien reunalla oleviin miehiin, jotka juuri peittelivät Andrén kokonaan valkeaan lakanaan. André ei siis selvinnyt. Huokaisin hiljaa ja katsahdin lähekkäin istuvaan pariskuntaan. Laskin katseeni auton lattiaan.

 

Poliisiauto kuljetti meidät jonkin ihmeen kriisikeskuksen suojaan. Siellä saimme ruokaa, mutta mä en syönyt, ei ollut nälkä. Mut ohjattiin suoraan sitten isoon huoneeseen, jossa oli paljon varsin epämiellyttäviä sänkyjä. He istuttivat mut lähimmälle sängylle.
”Yritä nyt nukkua. Me soitamme vanhemmillesi tai huoltajallesi aamulla”, lempeän näköinen naisihminen sanoi mulle. Mä nyökkäsin vähän, vaikken kuunnellutkaan tarkasti mitä nainen sanoi.
”Huomenna on parempi päivä”, nainen hymyili ja lähti. Laskeuduin makaamaan sängylle ja vedin poliisiautossa saamani viltin korviin asti. Kesti vain vähän aikaa, kunnes nukahdin, vaikka sänky oliki tosi kova.

 

-

 

Rosie toi Kathyn ison kartanon portille.
”Täällä me asutaan”, tyttö sanoi hymyillen toiselle. Kathy nyökkäsi.
”Kaunis”, hän kuiskasi hiljaa. Rosie nyökkäili ja astui sisään porteista. Hän käveli poikki kauniin puutarhan, Kathyn seuratessa häntä.
”Jason! Sulle tuli vieras!” Rosie huudahti päästyään avonaisesta ulko-ovesta sisään. Kathy astui tuon perässä sisälle hieman hermostuneen näköisenä. Rosie vain nauroi Kathyn hermostuneisuudelle.
Kiduttavien hitaiden minuuttien jälkeen tuo pitkä, mustahiuksinen komistus asteli alas portaita. Pojan – ilmeisesti tuon Jasonin - jumalattoman kaunis hymy valui huulilta tuon nähdessä vieraan.
”Kathy?” pojan äänestä kuulsi yllättyneisyys. Hän laskeutui portaat alas ja tuli tyttöjen luo.
”Mä tästä häivyn”, Rosie virnuili ilkikurisesti ja meni takaisin ulos. Kathyn ja Jasonin välille laskeutui jännittynyt hiljaisuus.
”Miten sä löysit mut?” poika rikkoi hiljaisuuden hetken kuluttua. Kathy puri huultaan ja muodosti vastausta ajatuksissaan.
”Mä muistan kun sä puhuit Liverpoolista kerran”, tyttö sanoi hetken miettimisen jälkeen. Jason nyökkäsi tytölle hymyillen taas.
”Mä oon ilonen, et tulit... Oli sulla sitten mitä asiaa tahansa”, Jason sanoi vilpittömästi, mikä sai Kathynkin huulille leviämään hymyn.
”Mä annan sulle anteeks, Jason, mä rakastan sua.”

 

-

 

Nojasin veneen kaiteeseen ja katselin alas siniseen veteen, joka karkasi veneen alta. Käänsin katseeni kohti vihreää saarta, jolta olimme juuri lähteneet. Kyyneleet tulvivat silmiini, joten mun oli pakko kääntää katse pois. En ollut saanut saarelta oikein yhtään hyvää muistoa, vaikka niin minun oli väitetty saavan.
Katsahdin kolmeen muuhun veneen kannella olevaan. Demi ja Dan makailivat vierekkäin veneen lasipohjan ääressä ja katselivat sieltä paljastuvaa näkymää innoissaan.
”Hai!” Demi huudahti ja osoitti lasipohjaa. Seuraavat hetket tyttö ja poika tuijottivat silmät pyöreinä alaspäin. Pudistin päätäni, koska noiden kahden intoilijan takia meidän vauhtimme mateli todella hiljaa (he olivat pyytäneet sitä kapteenilta). No, tää oli kuitenkin paras tapa viettää aurinkoista päivää. Veneen kannella keskellä merta.
Katsahdin varjoissa istuvaan Adamiin, jonka mökötys oli alkanut aamulla ja jatkui edelleen. Huokaisin hiljaa ja menin istumaan Adamin viereiselle tuolille.
”On kyllä kiva nähdä mummia”, yritin aloittaa keskustelua, mutta Adam vain murahti. Hymähdin hiljaa ja nostin jalat rintakehääni vasten penkille.
Katsoin yhä kauemmaksi jäävää saarta. Vasta äsken tervehdin sitä, mutta nyt jo pitää sanoa hyvästit.
Hyvästi.

perjantai, 1. tammikuu 2010

9. luku - Adam

Mie istuin tuolilla käytävällä ja ootin, et pääsisin Marían juttusille. Miusta María oli paljon kivempi kuin Gary. Johtunee kai siitä, et miun on helpompi jutella naisille. Miehet saattavat katsoa minuu pitkin nenänvarttaan, ku kertoisin olevani homo. Tosin, en oo vielä Maríallekaan kertonut asiasta. Kyllähän se voisi odottaa ainakin hetkisen.
Marían toimiston ovi aukesi ja André tuli sieltä pois. Hän hymyili miulle ja mie hymyilin takaisin, kunnes André sitten lähti. Me oltiin Andrén kanssa löydetty yhteinen sävel, eli ollaan juteltu paljon. Tosin, minuu häiritsee se, kun André puhuu siit, et se pelkää homoja. No, sillä ei oo mitään aavistusta, et oon homo – ja hyvä niin.
”Adam?” Marían ääni kantautui toimiston sisätiloista ja nousin. Siinä sitä taas mennään.

 

”Ookei, rakkaat, kuka on selvin päin eli ajokunnossa?” siskoni Leah kysyi muilta. Muilta, eli miulta, Michaelilta, Tialta ja Bellalta. Jokainen nosti kätensä ylös hihitellen.
Oltiin juhlimassa uutta vuotta, rakettien ja alkoholin kanssa. Kotona sitä emme voineet harrastaa, koska vanhemmat eivät hyväksyneet juomista. Meistä vain Leah oli täysi-ikäinen ja omisti ajokortin, mutta itse Leah oli ihan päissään – kuten kaikki muutkin.
”No Adam on iiiiiso poika, nii saat kokeilla mun autoa”, Leah ilmoitti oikein tyytyväisenä ja miekin olin asiasta ihan innoissaan.
”Ja sit lehmät autoon!” huudahdin, nappasin Leahilta autonavaimet ja ryntäsin etupenkille. Tia tuli kanssani etupenkille ja muut ahtautuivat taakse.
”Turvavyöt kii!” komensin muita kun käynnistin autoa. Muut vain nauroivat, eivätkä laittaneet turvavyötä – paitsi Tia.
Mie olin ennenkin ajanut Leahin autoa ja aluksi se sujui täysin mutkitta. Tosin alkoholi oli virrannut niin paljon, etten pystynyt kunnolla hallitsemaan autoa, mutta tiellä se pysyi. Paitsi siinä mutkassa. Siinä kohtalokkaassa mutkassa.

 

Olo oli varsin helpottunut taas, kun sain jutella Marían kanssa. Kerroin hänelle jopa homoudestani, se helpotti paljon. Todella paljon. Kävin hakemassa tinasotilaslaatikon huoneestani ja suuntasin kohti oleskeluhuonetta. Matkani kuitenkin pysähtyi johtajattaren huoneen ovella, kun kuulin sieltä puhetta.
”En minä kestä tätä! Helpompi olisi vain räjäyttää koko mesta”, kuulin johtajattaren puhuvan. Silmäni pyöristyivät järkyttyneisyydestä. Ei kai johtajatar ollut ihan tosissaan?
”Älä rakas hätäile, kyllä sinä saat tämän kohotettua taas loistoonsa”, kuului miehen ääni huoneesta. Ääni kuulosti tutulta, mutten saanut selvää, kenelle se kuului.
”Gary! En ole sinun rakkaasi”, johtajatar tiuskaisi. Silmäni pyöristyivät entistä enemmän ja miun oli pakko jatkaa matkaa. Ei ollut oikein salakuunnella muita, vaikka kuinka mielenkiintoinen juttu olisi. Mutta en todellakaan nyt pystyisi sulattamaan tätä. Gary ja johtajatar? Ei luoja, ei voi olla totta. toivottavasti johtajatar ei oikeasti aikonut räjäyttää tätä paikkaa. Kuinka niin rakastinkaan tätä taloa.
Laskeuduin portaat ja kipitin oleskeluhuoneeseen. Etsin huoneesta syrjäisen pöydän ja aloin kasata tinasotilaita pöydälle. Toiselle puolelle tuli ranskalaiset ja toiselle saksalaiset, aivan kuten aina.

 

Tunnin sotimisen jälkeen saksalaiset voittivat. Ainahan he voittivat, niillä oli Hitler ja muut nerokkaat sotaekspertit sekä peräänantamattomat sotilaat. Hymyssä suin korjasin tinasotilaat laatikkoon juuri sopivasti, kun kutsuttiin syömään illallista. Jätin laatikon pöydälle ja menin syömään. Ihana lihapullien tuoksu valtasi ruokalan ja se sai miut hymyilemään vielä enemmän. Menin tiskille ottamaan paljon lihapullia, mutta en yhtään perunamuusia – olin allerginen perunoille. Etsin itselleni paikan nurkasta, kuten aina. Onneks olin ensimmäisiä ruokailijoita, niin kukaan ei ollut vallannut paikkaani. Tosin, ei kukaan uskaltanutkaan, koska mulkoilin kuulemma hirveän pahasti aina.
”Voiko tähän istua?” kuului tytön ääni viereltäni juuri kun olin aloittanut syömään. Nostin katseeni tuohon vaaleanruskeahiuksiseen ja ruskeasilmäiseen uuteen tyttöön, Sophieen. Tyttö hymyili miulle.
”Joo, en mie sinuu estä”, sanoin tytölle hiljaa ja hän istuutui kiittäen hiljaa. Puolitin lihapullan ja pistin sen suuhuni.
”Kuka sä oot?” tyttö kysyi pienimuotoisen hiljaisuuden jälkeen. Vilkaisin häntä nopeasti.
”Mie oon Adam”, sanoin ja hymyilin tytölle arasti. Tyttö nyökkäsi ja söi salaattiaan. Oikeastaan, tytöllä oli lautasella pelkästään salaattia.
”Mä oon Sophie”, hän sanoi miulle. Mie nyökkäsin ja söin lisää lihapullia.
”Kyl mie sen tiesin”, sanoin Sophielle, joka naurahti ja joi sitten vettä.
”Ai no totta kai”, hän sanoi. Hiljaisuus laskeutui taas ympärillemme ja mie vain söin ruokaani – kuten myös Sophie.
”Moi”, kuulin Andrén äänen ja eteeni laskeutui tarjotin, ja André istui sen taakse penkille.
”Moi”, vastasin pirteästi ja söin viimeisenkin lihapullan lautaseltani. Vilkaisin Andrén lautasta, jossa oli iso kasa perunamuusia ja muutama lihapulla sen päällä. Voisinpa miekin syödä noin paljon, mutta enhän mie sille voinut mitään, et tulin pienestä täyteen.
”Mie meen”, sanoin ja nousin. André vilkaisi minuu ja nyökkäsi.
”No, heippa”, Sophie sanoi. Lähdin viemään tarjotinta käytettyjen tarjottimien hyllyyn ja sitten menin takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Näin johtajattaren tutkimassa jotain kirjahyllyä ja mieleeni muistui kuulemani. Jähmetyin paikoilleni tuijottamaan naista.
”Ai, hei, Adam”, johtajatar tervehti minuu hymyillen kun hän huomasi miut. Nyökkäsin vaivalloisesti ja lähdin nappaamaan tinasotilaslaatikkoni sieltä pöydältä.
”Jokos kävit syömässä?” johtajatar kyseli ystävälliseen sävyyn. Nyökkäilin nopeasti ja pakenin paikalta aulaan. Sydän hakkasi rinnassani tuhatta ja sataa, niin jännittynyt olin.
Menin ripeästi huoneeseeni ja suljin oven huolella. Katsoin huonettani, jonka seinät olivat valkeat ja täynnä Tokio Hotel julisteita. Laskin laatikon kirjoituspöydälle ja itse lysähdin sängylle. Olisikohan tämä elämäni viimeinen ilta?

 

-

 

Johtajatar sammutti autonsa kun oli parkkeerannut sen nätisti ulko-ovien eteen. Nainen nousi autosta ja meni hakemaan suuren laatikon auton takakontista. Jos joku olisi nähnyt tämän, niin se olisi näyttänyt todella epäilyttävältä. Vieno tuulenvire heilautti johtajattaren hiuksia tämän kiirehtiessä sisälle. Jännityksestä tärisevien käsien oli hankala sijoittaa avainta lukkoon, mutta sitten nainen huomasi, että ulko-ovi olikin auki. Johtajatar puuskahti ja meni sisälle, jaksamatta enää lukita ulko-ovea.
”Turhaan sitä lukitsemaan”, johtajatar mutisi itsekseen ja suuntasi kulkunsa portaiden alla olevalle lukitulle ovelle. Se ovi johti kellariin. Nainen laski kuljettamansa laatikon lattialle oven viereen, koska hänen oli ensiksi etsittävä kellarin avaimet suuresta avainryppäästä.
Johtajatar alkoi jo pikkuhiljaa hermostua kun avain toisensa jälkeen ei sopinut lukkoon. Mutta vihdoin viimeinen avain sopi ja lukko loksahti auki. Hän hapusi kädellään valokatkaisinta ja sytytti valot löydettyään sen. Nainen otti laatikon varovasti taas syliinsä ja lähti kulkemaan alas kellarin jyrkkiä portaita. Kerran hän meinasi kaatua, mutta sai otettua tukea kaiteesta tarpeeksi ajoissa. Siinä hän hetken seisoi paikoillaan tasaten hengitystään ja samalla yritti epätoivoisesti pitää isosta laatikosta kiinni yhdellä kädellä. Nainen otti toisen käden avuksi laatikkoa kannattelemaan ja jatkoi matkaansa.
Pian hän tuli tasaiselle alustalle. Hän katsahti ympärilleen isossa kellarissa, joka oli koko talon kokoinen ja jossa oli varsin kostea ilmapiiri ja vähän hämärää. Johtajatar meni suunnilleen keskelle kellaria ja asetti laatikon siihen. Nainen hymyili varsin mielipuolisesti samalla kun aukaisi laatikkoa.
”Minä sinut rakensin, minä sinut tuhoan”, johtajatar lausui katsellessaan räjähteitä täynnä olevaa laatikkoa. Hän naurahti ivallisesti ja varovasti nosti räjähteitä laatikosta.
”Moi kaunokaiset.”

 

perjantai, 1. tammikuu 2010

8. luku - Kathleen

Juoksin niin lujaa kuin vain pääsin. Kyyneleetkin tulvivat silmiin, kun muistin mitä näin juuri äsken. Jason ja Katariina, olisihan se pitänyt arvata. Meinasin törmätä portaissa käsi kädessä käveleviin Daniin – siihen uuteen hemmoon – ja Demiin, mutta juuri ja juuri sain väistettyä ne.
”Kathy, odota!” kuulin Jasonin huudahduksen takaani, ja se sai mut vaan kiristämään tahtia. Typerä Jason, olisin halunnu olla vaan yksin... Ja miettiä. Suuntasin kohti huoneeni ovea, siellä saisi ainakin olla rauhassa. Hidastin vauhtiani, koska Jason tuntui luovuttaneen.
Samassa, kun pääsin huoneeni ovelle ja olin avaamassa ovea, huoneeni ovi aukesi ja sieltä pölähti eteeni minua yli kymmenen senttiä pidempi, vaalea ja pörröpäinen ilmestys. Multa kesti hetken tajuta, kuka se oli, mutta sain ajatuksen päästä helposti kiinni. Adam.
”Mitä sä mun huoneessa!” huudahdin itkuisena katse Adamissa, joka aukoi ja sulki suutaan kuin joku kala kuivalla maalla. Adam näytti ilmeisesti työstävän jotain sanoja.
”Mie etsin Norahia”, tuo sanoi sitten pitkän ajan päästä.
”Norahia?” kallistin päätäni ihmeissäni. Poika nyökkäsi.
”Se juoksi tänne”, Adam selvensi. Lupauduin auttamaan Adamia tuon Norahin etsimisessä. Tuo mystinen Norah osoittautui mielikuvitusystäväksi. Aivan kuten mun Billy.
Loppujen lopuks me vaan keskusteltiin meidän mielikuvitusystävistämme ja istuttiin sängyllä. Kerroimme heistä aivan kaiken, harrastukset, lempipuheenaiheet ja muuta kivaa. Adamin kanssa juttelu autto mua jopa unohtamaan Jasonin hetkeksi.
Adamin lähdettyä mä jatkoin taas lepäämistä. Kuume ei tuntunut hellittävän. Loppupäivä oli siis lepäämistä.

 

Seuraavana aamuna olo oli vielä kammottavampi, enkä noussut koko päivänä ylös, paitsi kävin vessassa. Aamulla piti myös käydä ilmottamassa asia johtajattarellekin, et olin kipeenä, ja sit sainkin ruoan kuljetettuna huoneeseeni, niin en ollut tartuttamassa muita.
Vasta muutaman päivän päästä oloni helpotti ja olin taas terve. Olin mukavasti saanut mietittyä mun ja Jasonin välejä, nyt pitäis vain itse herranki kanssa jutella.
Lähdin etsimään Jasonia ensiksi hänen huoneestaan. Koputin kiltisti oveen ja kun sisältä ei kuulunut vastausta, niin raotin pikkuisen ovea. Raottaminen ei jäänyt pikkuiseen, koska huomasin Jasonin kamat olevan poissa ja tilalle oli tullut ihan jotain muuta. Suuni loksahti auki ihmetyksestä. Mitä täällä oli tapahtunut?
Jasonin sotkuisa huone ja niin ihanat huonekalutkin olivat poissa. Nyt tilalle oli tullu yksinkertanen ja tylsä sisustus ja julisteet seinällä eivät kuvastaneet Jasonia. Käännähdin kannoillani ja juoksin pois.
Juoksin niin pitkään, kunnes tulin johtajattaren toimiston ovelle, jonka avasin mitään koputtelematta. Kaduin koputtamattomuuttani heti. Silmäni olivat tippua päästäni. Johtajatar ja Gary suutelivat johtajattaren pöytää vasten intohimoisesti.
”Anteeksi!” huudahdin ja menin käytävän puolelle. Olin jo lähtemässä pois, kun johtajattaren toimiston ovi aukesi ja itse johtajatar tuli huoneesta oikoen hiuksiaan ja vaatteitaan.
”Anteeksi, Kathleen, mutta emme kuulleet sinun koputustasi”, johtajatar sanoi anteeksipyytävästi. Pudistin vähän päätäni.
”En mä koputtanu. Missä Jason on?” kysyin, koska mun oli pakko saada tietää. Mä halusin jutella sen jätkän kanssa.
”Tuota... Jason lähti kotiin, eikä välttämättä palaa”, johtajatar sanoi rauhoittelevalla äänellä. Katsoin naista silmät pyöreinä. Sitten hän jatkoi:
”Toivon, ettet kertoisi näkemästäsi kenellekään.” Nyökkäsin vähän ja purin alahuultani. Mulle oli ihan sama, en ois muutenkaan kertonut, niin järkyttävän näköistä se oli.
”Meille on muuten tullut uusi, hänen nimensä on Sophie Lair. Voisit mennä juttelemaan hänelle”, nainen jatkoi sitten hymyillen. Katsoin tuota kuin vähäjärkistä. En mä halunnut jutella millekään Sophielle, vaan Jasonille!
”Missä Jason asuu?” kysyin hetken päästä jo varsin rauhallisena. Johtajattaren katseessa oli sääliä, kun hän katsoi mua.
”Sitä minä en valitettavasti voi kertoa”, johtajatar sanoi ääni sääliä täynnä. Vedin ilmaa sisääni, mun teki mieli huutaa, mutta käännyin ja marssin pois, huoneeseeni. Että elämä on epäreilua!

 

Loppupäivän vain itkin ja piirtelin huoneessani kaikkea synkkää. Mikään vaan ei onnistunut juuri sillä hetkellä. Tapaisisinkohan mä Jasonia enää koskaan? Se jätkä jotenki vaan tuntu turvalliselta ja hyvältä – juuri sopivalta. En tullut edes kysyneeks Jasonin puhelinnumeroa...

 

Katselin kun äiti maalasi peltomaisemaa akryylimaaleilla ja söin pähkinöitä. Isä oli töissä ja mun ja äidin piti pitää tyttöjen ilta, mut äiti saikin jonkin inspiraation ja alkoi maalata. No, eipä tuo mua haitannu, silleenhän me saatiin vaan leipää pöytään.
”Mä menen nukkumaan”, ilmoitin äidilleni – olihan kello jo yhdeksän. Äitini nyökkäsi, joten jätin pähkinäkulhon pöydälle ja menin huoneeseeni nukkumaan.
Seuraavana aamuna heräsin hyvillä mielin ja virkeänä suoritin aamurutiinini. Kerkesin vielä linja-autopysäkille ajoissa juuri ennen kuin linja-auto tuli. Olipas mulla tuuria, tuumin itsekseni kun menin istumaan takapenkkiin. Hetken päästä linja-autoon astui vihamieheni, tuo vuoden vanhempi tyttö, nimeltään Josefina, jolla oli vaaleat pitkät hiukset ja aina paljon meikkiä naamassa. Mua ihan oksetti kattoa Josefinaa. Blondi mulkoili mua hetken ja meni istumaan takaoven tuntumaan. Pyörittelin silmiäni.
Linja-automatka kesti puolisen tuntia ja sitten oltiinkin koululla. Kävelin matkaa yksikseni pysäkiltä koulun pihalle, kunnes portilla eteeni kiilasi se ärsyttävä blondi, Josefina.
”Äläs töni!” kivahdin tytölle, joka käännähti katsomaan mua hymyillen ärsyttävän ällöttävästi.
”No anteeksi”, tyttö sanoi hymyillen edelleen samalla tavalla. Tunsin vihan kasvavan sisälläni ja pian olin kohottanut käteni ja iskenyt tyttöä nätisti keskelle sen rumaa naamaa.

 

Seuraavana aamuna kun heräsin, ei tunnelma ollu katossa. Päinvastoin. Toivoin, että se ois ollu unta, että Jason lähti, mutta ei. Yöllä olin nukkunu vaan muutaman tunnin. Olin suunnitellu, miten tapaisin Jasonin. Pakko oli raahautua ylös, koska päätin toteuttaa suunnitelmani. Mun ois parasta lähteä etsimään sitä pariks päivää.

 

-

 

”Aikookohan Kathleen kertoa kenellekään meistä”, johtajatar tuumi ja käveli hermostuneena edestakaisin Garyn huoneessa miehen läsnä ollessa.
”Haittaako, jos kertoisikin?” Gary puhui rauhallisella äänensävyllä ja tarkkaili johtajatarta miettivästi istuessaan samalla nojatuolissa. Nainen pysähtyi ja katsoi Garya ilmeellä, josta voi vain tulkita järkyttyneisyyttä.
”Eihän se käy päinsä! Mitähän vanhemmatkin ajattelevat”, naisen äänestä kuulsi pelästyneisyyttä. Gary huokaisi ja nousi.
”Ei välttämättä mitään”, tuo hymyili rauhoittavasti ja tuli kietomaan kätensä johtajattaren ympärille. Ja siitähän nainen ei pitänyt, vaan riuhtaisi itsensä irti.
”Minä en halua menettää luottamustani! Vehtailla nyt hoitokodin henkilökunnan kanssa!”, johtajatar tiuskaisi ja lähti huoneesta kenkien kannat kopisten.
”Régine!” Gary huudahti naisen perään, mutta turhaan. Mies vajosi istumaan takaisin nojatuolille. Oliko suhde nyt ohi?

perjantai, 1. tammikuu 2010

7. luku - Jason

Heinäkuun puoliväli... Oli tullu seurusteltuu yhen ihanan tytön, jonka nimi on Kathy, kanssa jo yli kuukauden. Ja Leslien hautajaiset oli joskus viikko sitte... Käy sääliks Leslietä, mun mielestä se likka oli mukava, ainakin välillä. Muut ei pitäny siitä hirveesti.
Nyt oli yö ja soitin kitaraani hiljaa. Indiana Jonesin tunnusmusiikki oli ollu mun lemppari jo pitkään. Vaikka se ei ollu helppo, niin sitä oli mun ainaki helppo soittaa. Ainakin mulle se oli helppoa.
Kello löi yli kahdentoista, joten päätin lopettaa soittamisen. Laskin kitaran sille tarkoitettuun telineeseen ja otin päivävaatteet päältäni. Asetuin sängylleni makaamaan ja vein peiton pääni päälle. Ajatukseni harhaili siskooni. Mitenhän hän voi? En ollu nähny Rosieta pitkään aikaan. Rosie oli tärkein ihminen mun elämässäni, varmaan siks, ku hän on mun kaksoissiskoni.

 

”Jason, äkkiä”, Rosie kuiskasi mulle ja heilautti punaisia hiuksiaan niin, että näytti siltä, kuin ne olisivat leimahtaneet liekkeihin. Lähdimme liikkeelle pimeää koulun käytävää pitkin. Tulimme kuviksen luokan ovelle. Se aukesi helposti, koska olimme jättäneet sen kuviksen tunnin jälkeen auki.
Otimme käsiimme jo kuviksen tunnilla kaappiin piilotetut kaksi isoa pensseliä ja purkki sinistä maalia. Hiljaa naureskellen hiippailimme kuviksen luokan ulko-ovesta ulos. Ovi oli koulun päätyseinässä, joka taas oli kohti portteja.
”Tää on hyvä paikka”, Rosie virnisti ja nappasi taskulampun. Hän näytti mulle valoa – oli siis yö ja pimeää – samalla kun mä maalasin sinisellä maalilla seinään ison J-kirjaimen ja plusmerkin. Oli mun vuoro näyttää valoa ja Rosien vuoro maalata. Hän maalasi mun maalauksen perään R-kirjaimen, on yhtä kuin –merkin ja ristin väärinpäin...
Jospa olisin tiennyt silloin, et ei ois kannattanu, ni en ois tehny. Faija veti kauheet raivarit ja toi mut pienelle kälyselle saarelle, kauas pois mun siskosta.

 

Seuraava aamu oli tosi sateinen ja heräsin siihen, kun ukkonen jyrisi voimakkaasti. Kirosin raskaasti ja nousin turhautuneena.
”Oho! Jo yheksän”, sanoin ääneen, yllättyneisyyttä ääni täynnä. No olihan se mukava aika herätä, mutta en ois ikinä uskonu sen olevan jo noin paljon – ulkona kun oli aika pimeää tummien pilvien takia.
Laitoin päivävaatteet päälleni ja lähdin Kathyn oven luokse. Matkallani mua vastaan tuli Katariina.
”Moi”, tyttö tervehti mua hymyillen. Nyökkäsin hänelle tervehdykseksi, mutta jatkoin matkaani. Kathy oli käskeny mua, et en sais olla Katariinan kanssa missään tekemisissä. Mutta kyllähän mä olen sen kanssa tekemisissä ollu, Kathy ei vaan tiedä sitä. Onneks.
Tulin Kathyn huoneen ovelle ja koputin. Huoneen sisältä kuului kutsu sisään, joten avasin oven ja astuin huoneeseen. Kathyn huone oli mun mielestä jotenkin outo. Se oli niin hieno, omalla tavallaan. Sisustuksessa oli käytetty tummaa vihreää ja eri puun sävyjä.
Huomasin Kathyn makaamassa sängyssä peiton alla. Muistin vielä, kun Kathyllä oli ollu parisänkynsä toinen puoli täynnä kirjoja. Me oltiin Kathyn kanssa siirretty kerran kirjat kirjahyllyyn.
”Olitko sä viel nukkumas?” katsoin hämmästyneenä Kathyä, joka nosti päätään hiukan.
”Mä oon kipeenä... Sun kannattas pysyy poissa, ellet sitten halua sairastaa myös”, Kathy sanoi varsin matalalla äänellä.
”Ai... No okei. Tuun mä silti käymään vielä, mut annan sun nyt nukkua”, sanoin ja lähdin huoneesta. Mitähän sitä nyt tekis? Vois mennä vaikka alakertaan syömään jotain. Ja niin matkani kohteeksi muuttuikin ruokala.

 

”Jason! Tänne!” Katariina hymyili mulle yhdestä pöydästä, ku olin ottanu vähän puuroa ja leipäpalasen. Hymähdin hieman huvittuneesti ja menin istumaan Katariinan viereen.
”No mitä Katsu?” virnistin Katariinalle, joka ei selvästi innostunut juuri keksimästäni lempinimestä.
”On ollut ikävän tylsää. Meille kerrottiin just, että Laxeyn reissu on peruttu ton hiton sateen takia”, Katariina sanoi kuulostaen varsin pettyneeltä. Katsoin Katariinaa silmät pyöreinä.
”Et oo tosissas? Mitäs ihmettä mä sitten tänään teen?” tuskailin ja otin lusikallisen puuroa. Katariina kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Ai miten niin?” tyttö kysyi. Puuskahdin ja laskin lusikan lautaselle.
”Kelaa, Kathy on kipeenä ja ei pääse Laxeyhin”, selitin ja katsoin Katariinaa.
”Aijaa. Sittenhän sä voit olla mun kanssa?” tyttö hymyili hurmaavasti. Naurahdin, kohautin harteitani ja jatkoin puuron syömistä. Katariinakin oli vain hiljaa, näytti miettivän tai suunnittelevan jotain. En jaksanu välittää sen enempää.
Söin ruokani varsin hitaasti, koska ei ollut oikeen nälkä. Kävin viemässä astiat keittäjälle ja palasin istumaan pöytään Katariinan viereen.
”No, mitäs me tehtäis?” virnistin Katariinalle, joka virnisti takaisin.
”No jos kierrellään vaikka ja jutellaan?” tyttö ehdotti hymyillen. Nyökkäsin ja nousin tuoliltani. Ojensin Katariinalle kättäni ja tyttö tarttui siihen, nousten myös omalta tuoliltaan naurahtaen pikkutyttömäisesti. Lähdin kävelemään kohti aulaa johtavia ovia, pitäen edelleen Katariinan kädestä. Tyttö vain roikkui mun käsipuolessa kuin joku apina puussa, mutta mun mielestä se tuntu jotenki mukavalle. Ei Kathy vaan edes pitänyt mua kädestä.
”No, millasta se on Kathleenin kanssa?” Katariina kysyi hymyillen. Katsoin tyttöön ja puuskahdin.
”Sellasta”, vastasin salaperäisesti hymyillen ja sain Katariinan näyttämään yllättyneeltä. Hän veti minut vessoille vievälle käytävälle, jolla ei ollut melkein koskaan mitään elämää. Paitsi ehkä aamuisin.
”Etkö aio sano edes, että se on kivaa?” Katariina kysyi, seisahtuen mun eteeni, kun mä seisoin selkä seinää vasten.
”On se kivaa, kuten seurustelu yleensä”, sanoin ja väläytin Katariinalle hymyn, joka sai tytön olemaan hetken hiljaa.
”Mutta jotain siitä puuttuu?” hän kysyi hetken päästä toinen kulma koholla. Naurahdin hiljaa.
”No ei sinänsä mitään. On Kathy vähän etäinen, mut se kuuluu sen luonteeseen. Ja se haluaa kaikesta huolimatta olla mun kanssa”, virnistin Katarinalle.
”Oletkos varma asiasta?” tyttö kallisti päätään ja katsoi mua silmiin viettelevästi, joten jouduin kääntämään katseeni pois.
”Aivan varma”, nyökkäsin katse lattiassa. Katariina hymähti kärsimättömänä ja vei kädet puuskaan jotenkin pettyneen oloisena. Nostin katseeni tyttöön.
”Mitä nyt?” kysyin hiljaa. Brunette oli hetken hiljaa.
”Mitä mä voisin tehä, et jättäsit sen lumpun?” Katariina katsoi mua kärsimättömästi ja äänestä kuulsi hiukan vihaa. Katsoin hämilläni tyttöä, enkä osannut vastata mitään.
”Mitä?” Katariina kysyi uudelleen nyt jo epätoivoisen näköisenä. Pystyin vain kohauttamaan harteitani hämmentyneisyyden takia. Olimme molemmat hetken hiljaa, kunnes Katariina lähestyi mua, katsoi mua suoraan silmiini lumoavilla myrkynvihreillä silmillään, suu raollaan. Henkäisin syvään ja kumarruin suutelemaan Katariinan pehmeitä huulia. Tyttö kietoi kätensä mun niskaan ja mä vein toisen käteni tytön lantiolle ja toisen käden tuon alaselälle, vetäen tyttöä lähemmäs.
”Jason! Mitä ihmettä?” kuului tytön järkyttynyt ääni siitä läheltä. Hätkähdimme kauemmas toisistamme Katariinan kanssa ja huomasin Kathyn seisovan siinä vähän matkan päässä yöpuvussaan ja punaiset hiukset takussa. Tuijotimme hetken toisiamme Kathyn kanssa, molemmat enemmän tai vähemmän järkyttyneinä. En saanut sanaakaan suustani ja Kathy näytti vaativan vastausta.
”Ups, me jäätiin kiinni”, Katariina sanoi teennäisesti. Kathy vilkaisi Katariinaa ja kohotti hiukan leukaansa.
”Mä niin arvasin”, Kathy sanoi hiljaa. Tyttö purskahti itkuun ja ryntäsi pois. Olin jo lähtemäs Kathyn perään, mutta Katariina tarttui käteeni.
”Kathleen varmaan haluaa olla yksin”, Katariinan ääni kuulosti ihan vilpittömältä. Käänsin katseeni Katariinaan ja huokaisin.
”Niin varmaan”, mutisin ja katsoin lattiaa. Katariina nosti kätensä mun olkapäälle ja silitti sitä kevyesti.
”Ei täs näin pitänyt käydä”, tyttö sanoi hiljaa. Riuhtaisin itseni irti tuosta.
”No ei niin!” ärähdin ja lähdin sittenkin Kathleenin perään.

perjantai, 1. tammikuu 2010

6. luku - Leslie

 Heräilin aamulla lääketokkurassa. Vai niin, taas mulle oltiin annettu niitä hemmetin rauhottavia. Mä halusin elää, enkä olla lääkittynä kokoajan. Ihan hanurista. Ties monennen kerran mua oltiin jo lääkitty viime yönä. Onkohan siitä kulunut jo viikkoja? Ehkä kuukausi? Ei mitään hajua... Pääsisinköhän kohta jo pois? Olin jättäny ruokani koskemattomana, että ne tajuis ottaa mut pois täältä. Vatsassa kurni, mutten saanut antaa periksi. En nyt, olin jo niin pitkällä.
Hiljaisuus oli laskeutunut taloon ja pimeys talon ympärille. Oli siis yö. Yritin nousta sängyltä, mutta voimat ei riittänyt. Pinnistelin ja ponnistelin, kunnes pääsin jo istumaan. Nousin varovasti seisomaan, mutta mua pyörrytti niin pahasti, et jouduin istuutumaan takas sängylle. Ootin siinä hetkisen, et huimaus menis ohi ja kokeilin uudestaan. Johan tuntu paremmalta. Kävelin vastapäiselle seinälle ja löin laiskasti nyrkkini siihen. Se sattui aivan hemmetisti, mutta löin silti uudestaan. Oli aivan pakko. Se oli ollu mun rutiini jo pitkään. Rutiiniin kyllä kuulus vielä huutaminen, mut nyt en jaksa. En kerta kaikkiaan jaksa.
Kymmenen minuutin seinän hakkaamisen jälkeen mun voimani loppuivat lopullisesti. Vajosin lattialle pimeyteen...

 

”Voi herranjumala!”
”Mitä täällä tapahtuu?”
”KATSO!”
”Voi ei! Äkkiä ambulanssi paikalle!”
Näin tapahtumat kuin jostain ylhäältä... Katon rajasta. Näin itseni makaamassa lattialla ja johtajattaren ja psykologi-Garyn kyykistyneen vierelleni. Johtajatar kaiveli puhelintaan esille samalla kun Gary kokeili pulssiani.
”Heikko”, Gary totesi hiljaa samalla kun johtajatar näpytteli hätänumeroa puhelimeensa.
”Kyllä hän selviää, älä huoli”, Gary sanoi johtajattarelle rauhoittavalla äänensävyllä. Johtajatar nyökkäili ja nosti puhelimen korvalleen.
Minuutit vierivät, kunnes ambulanssimiehet tulivat paareineen hakemaan mua. Johtajatar ja Gary antoivat ambulanssimiehille tilaa ja ambulanssimiehen nostivat mut paareille. Ne kärräs mut pois huoneesta, ohi uneliaitten silmäparien, pois koko talosta. Seurasin paareilla makaavaa itseäni, kunnes pikkuhiljaa alkoi mun näkökykyni heikentyä. Ja hetken päästä...

 

Ei mitään.

 

 

Aurinko nousi rauhallisen lähiön ylle ja herätti kaikki ihmiset, jotka eivät olleet vielä heränneet töihin tai kouluun. Yksi reipas, mustahiuksinen, kaksitoistavuotias tyttö, kulki katua pitkin kohti koulua.
”Leslie!” kuului kiljahdus ja tytön viereen tuli toinen tyttö. Toisella tytöllä oli punertavat hiukset ja hän oli puoli päätä pidempi tuota ensimmäistä, Leslietä.
”Moi Mari”, Leslie hymyili tytölle, jonka nimi oli siis Mari. Vai mahtoikohan tuo olla lempinimi.
”Mennäänkö yhtä matkaa kouluun?” Mari kysyi hymyillen aurinkoisesti. Leslie nyökkäili ja niin tytöt lähtivät yhdessä kulkemaan kohti koulua.
Eräällä pihalla mies oli hakemassa aamun lehteä. Miehellä yli lyhyet maantienruskean väriset hiukset, kasvot arpiset ja leuassa oli sänkeä. Miehellä oli hyvin likaiset ja repaleiset vaatteet ja hän piti kädessään kaljapulloa.
”Hei neidit! Tulkaas ottaa karkkia”, mies puhui hyvin epäselvästi. Tytöt katsoivat hyvin peloissaan mieheen ja ryntäsivät juoksuun.
”Älkääs karatko!” mies huusi noiden perään, mutta antoi olla, kun tytöt eivät pysähtyneet. Hän nosti lehden maasta ja palasi sisälle hyvin sotkuiseen taloonsa, joka oli ilmeisesti joskus ollut hieno, mutta nyt päässyt vähän vaurioitumaan. Hän laski lehden kaljapulloja täynnä olevalle ruokapöydälle ja hörppäsi kädessään olleen pullon tyhjäksi. Mies katsoi ulos keittiön ikkunasta pienillä, vihreillä silmillään ja huomasi ohi kävelevän naapurin rouvan. Nainen katsoi sisälle inhoavan näköisesti, joten mies näytti hänelle keskisormeaan. Nainen pudisteli päätään ja jatkoi matkaansa.
Mies kiroili itsekseen, istahti keittiöjakkaralle ja otti aamun lehden käsiinsä. Hän selaili lehden sivuja tylsistyneen näköisenä, mutta sitten kun vastaan tuli sarjakuvat, miehen mielenkiinto heräsi. Hän joutui tihrustamaan pienillä silmillään, että näkisi sarjakuvien tekstin. Välillä hän hörähteli typerästi, eikä hörähtely edes muistuttanut naurua.
Sarjakuvat luettuaan tuo mies heitti lehden tiskialtaaseen, jonka hana tippui vettä. Vesi kasteli lehden hetkessä aivan läpimäräksi.
Seuraavaksi mies suuntasi jääkaapille, joka oli joskus ollut varmasti valkoinen, mutta nyt täynnä kahvitahroja sun muita likaläiskiä. Hän avasi jääkaapin oven ja päästi homehtuneen löyhkän ulos jääkaapista. Mies tiiraili jääkaapin sisältöä. Tai, ei sitä sisällöksi oikein voinut sanoa, koska siellä lymyili vain pieni kokkare homehtunutta juustoa. Hän kirosi taas.

 

Kello löi kaksi ja pikkuiset koululaiset pääsivät koulusta. Myös tämä mustahiuksinen Leslie ja hänen kaverinsa Mari. He juttelivat iloisesti koko matkan kotiin, paitsi hiljentyivät sen humalaisen miehen talon kohdalla.
”Onneks se kauhee ei oo kotona!” Leslie sanoi hymyillen riemuissaan, koska oli huomannut rämän Ladan puuttuvan talon pihatieltä.
”Jes”, hihkaisi toinen tyttö ja he jatkoivat matkaa. Pian joutui Mari poistumaan Leslien seurasta, koska he tulivat Marin kodin kohdalle. Talon sisästä leijui juuri paistetun pullan tuoksu.
”Nähdään huomenna”, Leslie hymyili ja halasi kaveriaan.
”Nähdään”, Mari hymyili takaisin ja meni sisälle taloon. Leslie jatkoi matkaansa hyräillen ja tuli oman kotinsa kohdalle. Hän meni sisälle ja otti kengät jalastaan eteisessä.
”Äiti? Isä? Oon kotona!” hän huudahti, muttei saanut vastausta. Leslie kurtisti kulmiaan ihmeissään ja kiirehti keittiöön. Jääkaapin ovessa oli lappu, joka ilmoitti, että hänen vanhempansa olivat lähteneet kauppaan ja että Leslie voisi tehdä itselleen välipalaksi voileipää.
Leslie ryhtyi tekemään itselleen oikein isoa ja herkullista voileipää. Siihen tuli voita, kinkkua, juustoa ja paljon salaatinlehtiä. Tyttö haki itselleen sarjakuvalehden, jota hän luki samalla kun söi leipäänsä.
Perheen lankapuhelin pirahti soimaan kesken Leslien leivän syönnin ja lehden lukemisen. Tyttö hymähti kärsimättömästi ja meni vastaamaan.
”Leslie Swanson puhelimessa”, Leslie vastasi puhelimeen.
”Poliisista päivää”, möreä miesääni sanoi luurin toisella puolella. Leslien ilmeestä paistoi pelko.
”Niin?” tyttö kysyi hiukan värisevällä äänellä. Mitähän hänen vanhempansa olivat nyt tehneet?
Seuraava asia, minkä Leslie kuuli, oli selvästi murskaava, koska tyttö tiputti luurin kädestään ja lyyhistyi lattialle itkemään.

 

Tämä samainen tyttö, Leslie siis, seisoi mustiin pukeutuneena kirkon edessä odottamassa jotain. Tyttö oli selvästi itkenyt, sen huomasi hänen kasvoistaan.
Kirkossa oli juuri ollut hautajaiset, tytön vanhempien hautajaiset. Ei ihme, että tyttö oli noin murtuneen näköinen.
Nyt tytön eteen kaarsi musta auto, josta nousi nuori nainen, joka sitten ohjasi Leslien auton takapenkille istumaan kanssaan. Ovi sulkeutui ja auto kaasutti tiehensä.
Auto suuntasi satamaan ja satamassa he nousivat veneeseen, johon myös auton takakontissa olleet matkalaukut nostettiin.
Vene matkasi kohti pientä, vihreää saarta, jossa sijaitsi Leslien tuleva koti. Koti, josta Leslie ei koskaan palannut.