Istuskelin kärsimättömänä jalkaani heilutellen aulan tuolilla ja kuuntelin musiikkia. Kohta Danin pitäis päästä sairaalasta. En tiiä, miks mä sitä ootin niin kärismättömästi, muttakun... Siinä pojassa oli jotain mielenkiintosta ja salaperäistä, mistä mä halusin saada selvää.
Muistan sillon ekana päivänä Jason näytti Danille paikkoja, ja ne tuli juuri sillon ulos kun olin lueskelemassa lehteäni siinä suihkulähteellä. Dan kokoajan vilkuili mua. Sillon se tuntui ahdistavalta, mut näin jälkeenpäin ku aattelee, ni kyllä se nyt tuntuu mukavalta. Jännältä, oikeastaan. Nyt pitäs vaan päästä juttelee sille.
Ulko-ovet avautuivat ja ulkoa vesisateesta sisälle lämpimään tuli johtajatar ja Dan. Kohotin katseeni Daniin. Johtajatar puhui jotain Danille, joten Dan ei huomannut mua. Katsoin Dania tiiviisti, että hän huomaisi mut, mutta se oli turhaa. Johtajattaren puhuttua Danille jotain, poika lähti ilmeisesti omaan huoneeseensa. Huokaisin hiljaa ja laskin katseeni. Johtajatarkin lähti siitä omille teilleen. Vaihdoin soittimestani biisin vähän surullisemmaksi biisiksi ja syvennyin kuuntelemaan sitä. Seuraavan kerran kun näen Danin, niin varmasti puhun sille!

 

No enpä puhunut sillonkaan, ku näin sen seuraavan kerran... Se oli ruokalassa iltapalalla ja se juuri lähti, ku mä tulin syömään. Se käveli mun ohi, kattoi mua, hymyili mulle ja sanoi moi. Mä vaan tuijotin sitä enkä sanonu sanaakaan. Sit se häipy. Ja mua otti päähän.
Istuin nyt mun huoneessani, kello oli puol yks. Tarkkailuhuoneeseen Danin hakkaamisen takii joutunu Leslie raivos ja hakkas seiniä yksikseen. Nyt sekin on seonnu... Sais vaan lähtee koko hoitokodista, se hakkas Danin! Mut täällä tunnuttiin yrittävän ymmärtää jokaista, eikä täältä niin vaan heivattu pois. Harmi.
Kuuntelin hiljaa Leslien raivoamista, kunnes noin vartin päästä oli hiljasta. Nyt sille kai annettiin ne rauhottavat, et se nukahtas. Askeleet loittonivat käytävällä, kunnes oli aivan hiljaista.
Odotin vielä kaksi minuuttia, ennen kuin nousin sängyltäni. Hiippailin pimeän huoneen poikki ja avasin varovasti oven. Kurkistin huonekäytävän molempiin suuntiin, enkä huomannut ketään. Suljin oven varovasti ja jäin seisomaan keskelle käytävää. Niin mitä mä olin tekemässä? Ei mitään hajua.
Samassa eräs huoneen ovi aukesi siinä lähistöllä ja toi valoa käytävään. Hätkähdin rajusti kun valo paistoi mua suoraan silmään.
”Mitä sä tääl yöl teet. Tuu äkkii tänne”, tuttu ääni mutisi ja veti mut sisälle huoneeseen. Mulla kesti hetken, ennen kuin totuin valoon ja eka asia, jonka huomasin, oli hamsterin häkki sängyllä.
”Mitä ihmettä”, ihmettelin hiljaa ja katsoin sivulle. Siinä seisoi itse Dan, täydessä lyhyydessään. Punastuin varmasti, koska Dan näytti hymyilevän huvittuneesti.
”Se on Ilia, mun hamsteri”, Dan sanoi ja meni istumaan sängylle taputtelemaan häkkiä.
”Eihän tänne saa tuoda eläimiä”, puhuin edelleenkin varsin hiljaa Danille. Dan hymähti ja laski kädet syliinsä.
”Säännöt on kuule tehty rikottaviks”, Dan naurahti hiljaa. Pudistin vähän päätäni ja kiedoin kädet ympärilleni. Danin huonees oli ihmeen kylmä ja mulla oli vaan toppi ja satiiniyöhousut. Dan katsoi mun vaatetusta.
”Onko sulla kylmä?” poika kysyi sitten. Nyökkäsin vähän. Dan nousi ja nosti hamsterin häkin sängyltä lattialle. Katsoin sen puuhia hiljaa. Dan otti peiton sängystä ja viittoi mua istumaan sängylle. Tein työtä käskettyä ja istuin sängylle. Dan istui mun viereen, ihan lähelle, ja kietoi peiton meidän molempien ympärille. Mulle tuli heti lämmin, koska Dan oli siinä lähellä. Huulilleni karkasi pieni hymy.
”Sä hymyilit”, Dan kuulosti oikeesti iloiselta ja nyökkäsin vähän.

 

Heräilin aamul omasta sängystäni. En muista mihin aikaan olin lähteny Danin huoneesta, mut tosi myöhään. Pitkästä aikaa olin iloinen ja pirteä, jaksoin noustakin heti sängystä.
Muistelin hymyissäsuin viime yötä samalla kun harjasin hiuksiani. Juttelimme ja tutustuimme toisiimme Danin kans samalla, ku istuttiin siin Danin sängyllä. Se oli tosi kivaa.
Vaihdoin yövaatteet päivävaatteisiin, enkä saanut Dania mielestäni. No olipas siin ihme hyypiö, ku koko ajan mieles pyöri.
Lähdin kävelemään kohti ruokalaa. Saattaisin ehkä juuri ja juuri keretä ruokailuun. Matkallani en oikein kiinnittänyt huomiota ympärilleni.
Ruokatiskillä otin mitä eteeni laitettiin, en edes välittänyt, mitä otin, ajatukseni oli vain Danissa.

 

Tapasin Danin ekaa kertaa vasta kuuden maissa, ku istuin oleskeluhuonees ja luin lehtee.
”Hei”, Dan hymyili mulle ja istahti viereeni siihen sohvalle. Laskin lehteni ja hymyilin Danille pienesti takaisin.
”Mitäs Demi?” Dan kallisti hiukan päätään. Kohautin vähän harteitani ja katsahdin ohi vaappuvaa Andréa. Dan katsoi mua kysyvästi.
”Mikä on? Oot vaan hiljaa”, Dan kysyi hiljaa. Pudistin vähän päätäni.
”Ei mitää, mietityttää vaan”, totesin ympäripyöreästi. Dan hymähti ja katsahti lukemaani lehteä.
”Mikä mietityttää?” Dan rohkeni kysyä hetken hiljaisuuden jälkeen. Purin hiukan huultani ja mietin, mitä vastaisin.
”Kerron joskus”, sanoin, nousin ja pakenin lehteni kanssa paikalta, huoneeseeni. Paiskasin huoneeni oven kiinni ja jäin nojaamaan siihen. Se siis oli niin. Pakko oli. Mä tajusin sen.

 

Välttelin muita ihmisiä koko loppupäivän, värjöttelin vaan huoneessani kuunnellen musiikkia ja piirrellen joitain suttuja paperille. Vaikka kuinka viritin itelleni tekemistä, en taaskaan saanut Dania mielestäni. Pitäisköhän sanoo sille? Ja jos sanosin, nii miten?
Sain melkein sydänkohtauksen kun tunsin jonku koskettavan olkapäätäni. Salamana pomppasin pystyyn tuoliltani ja revin kuulokkeet päästäni. Huokaisin kuitenkin helpotuksesta, kun huomasin Danin siinä.
”Ai... Se olitkin sä”, sanoin äänessä paljon helpotusta, mikä sai Danin naurahtamaan.
”Joo. Mä koputin kyl oveen, mut et vastannu”, Dan sanoi hymyillen. Näytin vähän vaivaantuneelta.
”No entä jos oisin halunnu olla yksin?” kysyin hiljaa ja Dan hymähti.
”No voin mä muualle mennä. Aattelin vaan tulla kysyy, lähtisitkö syömään iltapalaa, mut kerta haluut olla yksin”, Dan mutisi ja oli jo lähdössä, kunnes tartuin pojan käteen.
”Kyllä mä voin tulla”, sanoin varoen ja Daniel hymyili mulle. Me lähettiin yhdes kohti ruokalaa, mut meidän matkan aulassa pysäytti kaks tyyppiä. Kathleen ja Katariina.
”Sä et voi olla tosissas!” Kathleen huus päin Katariinan kasvoja. Vaikka Kathleen näyttiki vihaiselta, ni silti Katariina oli ihan... Normisti.
”No kyllä mä olen”, Katariina sanoi nopeasti huomatessaan meidät ja katosi paikalta. Kathleen mulkoili Katariinan perään ja lähti omille teilleen. Olimme jääneet Danin kanssa seisomaan siihen keskelle aulaa.
”Mikäs noilla oli?” kysyin hiljaa Danilta, joka hymähti.
”Jasonilla on naisongelmia”, Dan sanoi ja kääntyi mua kohti. Sen ilmeestä huomas, et sillä oli jotain asiaa, joten kohotin hiukan kulmiani.
”Tiedätsä, sä oot tosi mukava”, Dan sanoi hymyillen. Hymyilin Danille takaisin pienesti.
”Ai, kiitos. Säkin oot tosi mukava”, sanoin arasti. Dan nyökkäili ja halas mua silleen mukavan lämpimästi ja turvallisesti.
”Mä tykkään susta.”
Hetki hiljaisuutta...
”Niin mäkin susta.”

 

Itkin hiljaa huoneeni lattialla, kun veljeni tuli sisään huoneeseen.
”Demi? Mikä sul on?” se tuli lähemmäs ja kyykistyi viereeni. Mä vaan itkin, joten veli otti mun laihan vartaloni tiukkaan halaukseen.
”Me saadaan sut kuntoon, systeri”, se lupas.
Jouduin sairaalan syövereihin ja ne autto mua tätä anoreksiaa vastaan. Onneks se parantu suurimmaks osaks ja pääsin kotiin. Ne muutama päivä oli mun elämäni ihanimmat päivät, kunnes sitten...
”Minulla on teille huonoja uutisia... Vanhempanne ovat kuolleet työtapaturmassa Alpeilla.”
Sitä en ois halunnu kuulla. En nyt, kun olin juuri saamassa elämästäni takaisin kiinni. Sen jälkeen lopetin hymyilemisen. Ei ollut enää mitään syytä.