Jotain oli taas tapahtunut. Se uusi, todella lyhyt poika oli ilmeisesti kadonnu. Minne täällä muka vois kadota? Helpostihan sen olis voinu löytää jo, mutta eipä nämä vielä puoleen päiväänkään mennessä olleet löytäneet sitä poikaa.
Jokaisen hoitokodin asukin piti tulla oleskelutilaan ruokailun jälkeen, että asiasta voitais keskustella. Tarkkailin muita asukkaitta otsa rypyssä, miettien. Adam käyttäytyi ihan normaalisti, näytti taas haaveilevan. Jason ja Kathleen näyttivät vaan keskittyvän toisiinsa. Tai ainakin Jason keskittyi Kathleeniin... Demi kuunteli musiikkia niin kovalla, että mäkin melkein kuulin musiikin. Katariina taas... No, katseli Jasonia, ilmeisesti se oli taas juonimassa jotain. Katsahdin Tero teroitintani, ennen kuin siirsin katseeni Leslieen. Tyttö näytti varsin hermostuneelta samalla kun luki kirjaansa. Vai lukikohan tyttö edes? Nappasin Teron käteeni ja menin Leslien luo.
”Leslie, onko kaikki hyvin?” kysyin ja istahdin tuon viereen sohvalle. Tyttö vilkaisi mua varsin pelokkaan näköisenä ja se sai mun kulmat kurtistumaan.
”On... On”, Leslie sanoi nopeasti ja siirsi katseensa takaisin kirjaan. Kallistin hiukan päätäni, mutten voinut sanoa mitään, koska ruokalaan johtavat ovet aukesivat ja johtajatar astui niistä sisään varsin vakavan näköisenä.
”Hyvää päivää. Olette varmasti huomanneet, että Daniel on kadoksissa. Onko kukaan nähnyt häntä?” johtajatar katsoi kaikkia varsin tuimasti. Kaikki katsoivat naista, mutteivät uskaltaneet sanoa mitään. Tai yksinkertaisesti ne ei olleet nähny Danielia. En mä ainakaan ollut. Mutta mulla oli aavistus...
”Ei kukaan?” johtajatar varmisti ja katsoi meitä nuoria varoittavasti. Leslie liikahteli vieressäni levottomana, laski kirjaa syliinsä ja otti sen aina takaisin käsiinsä. Ja tietysti johtajatar huomasi sen ja siirsi vakavan katseensa Leslieen.
”Olisiko sinulla jotain asiaa?”

 

Kaikki hoitokotilaiset oli käsketty omiin huoneisiinsa. Daniel oli nimittäin löydetty ja ei missään hyvässä tilassa. Raukalla oli alkoholimyrkytys ja sitä oli vielä lyöty monta kertaa päähän. Tällä hetkellä poika makasi ilmeisesti tajuttomana paareilla ja häntä kuljetettiin ambulanssiin. Olin todella onnellinen, että huoneestani oli näkymä etupihalle.
Etupihalle oli keräytynyt joukko ihmisiä. Siellä oli johtajatar, psykologit Gary ja María, muutama poliisi, joiden poliisiauto lepäsi tien laidassa, hoitokodin aitojen toisella puolella, ja Leslie. Niin, Leslie... Hän oli kuin olikin syypää tähän, mä niin arvasin sen. Tiesin vain, että Daniel kuulemma oli humalassa eksynyt Leslien huoneeseen ja Leslie humalaisvastaisena oli säikähtänyt Danielia ja lyönyt tuota päähän pesäpallomailalla. Ja sitten hän oli piilottanut tajuttoman pojan sänkynsä alle.
Johtajatar näytti varsin vihaiselta ja Gary, tuo nuori miespsykologi, yritti tyynnytellä johtajatarta, kun taas toinen psykologi, keski-ikäinen María, jutteli poliisien ja Leslien kanssa.
Voi Leslie-parkaa, huokaisin hiljaa. Daniel saatiin ambulanssin kyytiin ja ambulanssi kiirehti kohti Douglasin sairaalaa. No onneks sinne ei ollut pitkä matka.
Laskeuduin makaamaan selälleni sängylle ja katsoin ikkunalaudalla olevaa Teroa.
”Sä oot mun paras kaveri”, sanoin Terolle...

 

”Äiti! Äiti! Mä haluan tuon!” huudahtelin iloisesti äidilleni ja vedin äitiäni kohti näyteikkunaa, jossa komeili hieno teroitin.
”No kai me ostetaan se”, äitini sanoi hymyillen ja vei minut sisälle kauppaan. Me ostettiin mulle se hieno teroitin ja olin onneni kukkuloilla.
Jo seuraavana päivänä olin hävittänyt teroittimeni ja itkin sen takia koko illan. Onneks löysinkin sitten teroittimeni vaatekasan alta seuraavana päivänä. Sen jälkeen oon pitänyt hyvää huolta teroittimesta ja nimesinkin sen Teroksi.

 

Havahduin mietteistäni, kun oveeni koputettiin.
”Joo”, katsahdin sotkuisen huoneeni poikki ovelle, joka avattiin. Sen takana oli Adam, tuo vaaleahiuksinen poika, jota kaikki sanoivat jälkeenjääneeksi. Mä ite en ollu vielä muodostanut omaa mielipidettäni tosta pojasta.
”Mitä?” kysähdin ja nousin istumaan. Vilkaisin eka ikkunasta ulos ja sain huomata etupihan tyhjentyneen. Käänsin katseeni takaisin Adamiin.
”Alhaalla ois joku juttu”, Adam sanoi reippaasti, tai ainakin kuulosti siltä. Nyökkäsin ja nousin samalla.
”Liittyyks tää siihen Leslie ja Daniel juttuun?” kysyin samalla kun vaapuin sotkuisen huoneeni poikki. Adam kohautti harteitaan.
”En mie tiijä. Mut mie meen jo”, Adam sanoi ja lähti alakertaan. Menin käytävään ja suljin oven. Tajusin kuitenkin unohtaneeni Teron, joten kipaisin hakemassa sen ennen kuin menin alakertaan, yhteiseen oleskelutilaan. Kaikki olivat jo siellä ja mua hävetti olla myöhässä. Istuuduin nurkkapöytään.
”Hyvä, että Andrékin eksyi paikalle”, johtajatar katsoi mua hymyillen ja hymyilin takaisin hiukan vaivaantuneena. ”Okei. Daniel on siis löydetty ja hänet on viety sairaalaan. Hän selviää kyllä. Tapauksesta johtuen, Leslie on laitettu erikoistarkkailuun.”
Kaikki katsoivat toisiaan ihmeissään ja totesivat Leslien todellakin puuttuvan. Itse en ollut mitenkään yllättynyt johtajattaren päätöksestä. Mun mielestä se oli aivan oikein Leslielle.
”Milloin Daniel tulee takaisin?” eräs tytöistä, Demi, kysyi.
”Huomenna. Onko muilla kysymyksiä?” johtajatar hymyili pikaisesti Demille ja sitten katseli muita. Kenelläkään ei näyttänyt olevan mitään kysyttävää, joten mä päätin avata suuni.
”Millon Leslie pääsee erityistarkkailusta?” kysyin kysymyksen, jonka kaikki varmasti olis halunnu kysyä. Tai sitten ei. En mä mikään meedio ole.
”Muutaman päivän päästä”, johtajatar sanoi ja nyökkäsin. Asia tuli harvinaisen selväksi. Ite en oo oikeen koskaan ollu erityistarkkailun suuri fani. En kyllä oo koskaan siel ollukkaa, mutta kyllä se johtajatar on sen käytännön kertonut.
Erityistarkkailuun joutunut asuu huoneessa, jossa on vain sänky ja yksi ikkuna. Huoneessa siis ei ole muuta, eikä huoneesta pääse pois ennen kuin painaa nappia ovessa, joka kutsuu jonkun paikalle tiedustelemaan, mitä asia koskee. Yleensä huoneesta pääsee pois vain vessaan tai suihkuun ja ruokakin tarjoillaan sinne aina silloin kun ruokailu on.
”No mutta, Gary kertoo teille, mitä te voisitte tänään tehdä”, johtajatar nyökkäsi tuolle Garylle, joka hoiti myös vapaa-ajan toimintaan. Gary hymyili johtajattarelle.
”Okei, päivää vain minunkin puolestani. Tänään meillä olisi retki Laxeyhin. Lähtisimme sinne viiden maissa, jos olisi halukkaita tulemaan mukaan. No, onko?” Gary puhui tasaisella ja rauhallisella äänellään. Kaikki nostivat kätensä, mäkin nostin. Mun mielestä oli kiva aina mennä retkellä Laxeyhin, jonne oli matkaa hiukan yli kaksi mailia (n. 3,5km). Laxey oli pieni rantakaupunki ja rakastin rantakahvilan jäätelöitä yli kaiken. Tai no ei ihan yli kaiken...
”No asia on sitten selvä. Olkaa valmiina viideltä tuolla pihalla. Menemme sinne pyörillä!” Gary sanoi ylipirteästi ja hymyili vielä lisäksi. Hymähdin hiljaa, niin teki moni muukin, koska pyöräily ei oikein innostanut mua – eikä varmaan muitakaan. Hitto, olisi voinut aikasemmin sanoa.

 

”Noniin, pyöräilykypärät päähän ja menoksi!” Gary huudahti meille etupihan pihatiellä. Laitoin laiskasti pyöräilykypärän päähäni ja lähdin matkaan. Jäin tahallani joukon viimeiseksi, koska pyöräily ei todellakaan ollut lajini.
Pyöräilijöiden jono eteni tasaiseen tahtiin Church Roadia pitkin, ohittaen hetken päästä kirkon. Pian kirkon jälkeen alkoi asuinalue, jonka läpi me sitten pyöräilimme New Road valtatielle. Katselin oikealle avautuvaa kaunista merimaisemaa hymyillen. Autoja sujahti ohi nopeaan tahtiin. Huoltoaseman jälkeen jatkoimme kohti rantaa. Minuutit vierivät rauhaisan pyöräilyn aikana, kunnes sitten oltiinkin Laxeyn rantakahvilan edessä.
”Okei, saatte kierrellä täällä seitsemään asti, silloin tulette tänne”, Gary ilmoitti ja hoitokotilaiset hajaantuivat kukin omille teilleen. Mä ite halusin jäädä syömään jäätelöä kahvilaan.
Kävin ostamassa ison jäätelöannoksen tiskiltä ja parkkeerauduin sen kanssa ikkunapöytään, josta oli upea näkymä merelle. Katselin samalla merta, ja sen yllä ilakoivia lokkeja, kun söin jäätelöäni hitaasti.
Jäätelön syötyäni menin vessaan vaihtamaan mukaan ottamani uimapuvun päälleni. Vaapuin aurinkoiselle rantahietikolle. Muutamia Laxeylaisia oli siellä ottamassa aurinkoa ja lapsia oli uiskentelemassa ja ilakoimassa meressä. Levitin oman pyyhkeeni aika lähelle vesirajaa ja kasasin vaatteeni pyyhkeen viereen.
”Hei”, joku ohitseni kävelevä tyttö sanoi ja hymyili mulle. Katsoin tyttöä ihmeissäni, suu auki, ja tytön hymy vain leveni. Hän pysähtyi ja tuli luokseni.
”Mikäs sun nimi on?” punahiuksinen tyttö kysyi hymyillen. Katsoin edelleenkin tyttöä, tuon pisamia ja ruskeita silmiä suu auki.
”Mi... Mä... André”, sain sanotuksi ja pakenin mereen. Tyttö jäi katsomaan perääni aika huvittuneen näköisenä.