Mie istuin tuolilla käytävällä ja ootin, et pääsisin Marían juttusille. Miusta María oli paljon kivempi kuin Gary. Johtunee kai siitä, et miun on helpompi jutella naisille. Miehet saattavat katsoa minuu pitkin nenänvarttaan, ku kertoisin olevani homo. Tosin, en oo vielä Maríallekaan kertonut asiasta. Kyllähän se voisi odottaa ainakin hetkisen.
Marían toimiston ovi aukesi ja André tuli sieltä pois. Hän hymyili miulle ja mie hymyilin takaisin, kunnes André sitten lähti. Me oltiin Andrén kanssa löydetty yhteinen sävel, eli ollaan juteltu paljon. Tosin, minuu häiritsee se, kun André puhuu siit, et se pelkää homoja. No, sillä ei oo mitään aavistusta, et oon homo – ja hyvä niin.
”Adam?” Marían ääni kantautui toimiston sisätiloista ja nousin. Siinä sitä taas mennään.

 

”Ookei, rakkaat, kuka on selvin päin eli ajokunnossa?” siskoni Leah kysyi muilta. Muilta, eli miulta, Michaelilta, Tialta ja Bellalta. Jokainen nosti kätensä ylös hihitellen.
Oltiin juhlimassa uutta vuotta, rakettien ja alkoholin kanssa. Kotona sitä emme voineet harrastaa, koska vanhemmat eivät hyväksyneet juomista. Meistä vain Leah oli täysi-ikäinen ja omisti ajokortin, mutta itse Leah oli ihan päissään – kuten kaikki muutkin.
”No Adam on iiiiiso poika, nii saat kokeilla mun autoa”, Leah ilmoitti oikein tyytyväisenä ja miekin olin asiasta ihan innoissaan.
”Ja sit lehmät autoon!” huudahdin, nappasin Leahilta autonavaimet ja ryntäsin etupenkille. Tia tuli kanssani etupenkille ja muut ahtautuivat taakse.
”Turvavyöt kii!” komensin muita kun käynnistin autoa. Muut vain nauroivat, eivätkä laittaneet turvavyötä – paitsi Tia.
Mie olin ennenkin ajanut Leahin autoa ja aluksi se sujui täysin mutkitta. Tosin alkoholi oli virrannut niin paljon, etten pystynyt kunnolla hallitsemaan autoa, mutta tiellä se pysyi. Paitsi siinä mutkassa. Siinä kohtalokkaassa mutkassa.

 

Olo oli varsin helpottunut taas, kun sain jutella Marían kanssa. Kerroin hänelle jopa homoudestani, se helpotti paljon. Todella paljon. Kävin hakemassa tinasotilaslaatikon huoneestani ja suuntasin kohti oleskeluhuonetta. Matkani kuitenkin pysähtyi johtajattaren huoneen ovella, kun kuulin sieltä puhetta.
”En minä kestä tätä! Helpompi olisi vain räjäyttää koko mesta”, kuulin johtajattaren puhuvan. Silmäni pyöristyivät järkyttyneisyydestä. Ei kai johtajatar ollut ihan tosissaan?
”Älä rakas hätäile, kyllä sinä saat tämän kohotettua taas loistoonsa”, kuului miehen ääni huoneesta. Ääni kuulosti tutulta, mutten saanut selvää, kenelle se kuului.
”Gary! En ole sinun rakkaasi”, johtajatar tiuskaisi. Silmäni pyöristyivät entistä enemmän ja miun oli pakko jatkaa matkaa. Ei ollut oikein salakuunnella muita, vaikka kuinka mielenkiintoinen juttu olisi. Mutta en todellakaan nyt pystyisi sulattamaan tätä. Gary ja johtajatar? Ei luoja, ei voi olla totta. toivottavasti johtajatar ei oikeasti aikonut räjäyttää tätä paikkaa. Kuinka niin rakastinkaan tätä taloa.
Laskeuduin portaat ja kipitin oleskeluhuoneeseen. Etsin huoneesta syrjäisen pöydän ja aloin kasata tinasotilaita pöydälle. Toiselle puolelle tuli ranskalaiset ja toiselle saksalaiset, aivan kuten aina.

 

Tunnin sotimisen jälkeen saksalaiset voittivat. Ainahan he voittivat, niillä oli Hitler ja muut nerokkaat sotaekspertit sekä peräänantamattomat sotilaat. Hymyssä suin korjasin tinasotilaat laatikkoon juuri sopivasti, kun kutsuttiin syömään illallista. Jätin laatikon pöydälle ja menin syömään. Ihana lihapullien tuoksu valtasi ruokalan ja se sai miut hymyilemään vielä enemmän. Menin tiskille ottamaan paljon lihapullia, mutta en yhtään perunamuusia – olin allerginen perunoille. Etsin itselleni paikan nurkasta, kuten aina. Onneks olin ensimmäisiä ruokailijoita, niin kukaan ei ollut vallannut paikkaani. Tosin, ei kukaan uskaltanutkaan, koska mulkoilin kuulemma hirveän pahasti aina.
”Voiko tähän istua?” kuului tytön ääni viereltäni juuri kun olin aloittanut syömään. Nostin katseeni tuohon vaaleanruskeahiuksiseen ja ruskeasilmäiseen uuteen tyttöön, Sophieen. Tyttö hymyili miulle.
”Joo, en mie sinuu estä”, sanoin tytölle hiljaa ja hän istuutui kiittäen hiljaa. Puolitin lihapullan ja pistin sen suuhuni.
”Kuka sä oot?” tyttö kysyi pienimuotoisen hiljaisuuden jälkeen. Vilkaisin häntä nopeasti.
”Mie oon Adam”, sanoin ja hymyilin tytölle arasti. Tyttö nyökkäsi ja söi salaattiaan. Oikeastaan, tytöllä oli lautasella pelkästään salaattia.
”Mä oon Sophie”, hän sanoi miulle. Mie nyökkäsin ja söin lisää lihapullia.
”Kyl mie sen tiesin”, sanoin Sophielle, joka naurahti ja joi sitten vettä.
”Ai no totta kai”, hän sanoi. Hiljaisuus laskeutui taas ympärillemme ja mie vain söin ruokaani – kuten myös Sophie.
”Moi”, kuulin Andrén äänen ja eteeni laskeutui tarjotin, ja André istui sen taakse penkille.
”Moi”, vastasin pirteästi ja söin viimeisenkin lihapullan lautaseltani. Vilkaisin Andrén lautasta, jossa oli iso kasa perunamuusia ja muutama lihapulla sen päällä. Voisinpa miekin syödä noin paljon, mutta enhän mie sille voinut mitään, et tulin pienestä täyteen.
”Mie meen”, sanoin ja nousin. André vilkaisi minuu ja nyökkäsi.
”No, heippa”, Sophie sanoi. Lähdin viemään tarjotinta käytettyjen tarjottimien hyllyyn ja sitten menin takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Näin johtajattaren tutkimassa jotain kirjahyllyä ja mieleeni muistui kuulemani. Jähmetyin paikoilleni tuijottamaan naista.
”Ai, hei, Adam”, johtajatar tervehti minuu hymyillen kun hän huomasi miut. Nyökkäsin vaivalloisesti ja lähdin nappaamaan tinasotilaslaatikkoni sieltä pöydältä.
”Jokos kävit syömässä?” johtajatar kyseli ystävälliseen sävyyn. Nyökkäilin nopeasti ja pakenin paikalta aulaan. Sydän hakkasi rinnassani tuhatta ja sataa, niin jännittynyt olin.
Menin ripeästi huoneeseeni ja suljin oven huolella. Katsoin huonettani, jonka seinät olivat valkeat ja täynnä Tokio Hotel julisteita. Laskin laatikon kirjoituspöydälle ja itse lysähdin sängylle. Olisikohan tämä elämäni viimeinen ilta?

 

-

 

Johtajatar sammutti autonsa kun oli parkkeerannut sen nätisti ulko-ovien eteen. Nainen nousi autosta ja meni hakemaan suuren laatikon auton takakontista. Jos joku olisi nähnyt tämän, niin se olisi näyttänyt todella epäilyttävältä. Vieno tuulenvire heilautti johtajattaren hiuksia tämän kiirehtiessä sisälle. Jännityksestä tärisevien käsien oli hankala sijoittaa avainta lukkoon, mutta sitten nainen huomasi, että ulko-ovi olikin auki. Johtajatar puuskahti ja meni sisälle, jaksamatta enää lukita ulko-ovea.
”Turhaan sitä lukitsemaan”, johtajatar mutisi itsekseen ja suuntasi kulkunsa portaiden alla olevalle lukitulle ovelle. Se ovi johti kellariin. Nainen laski kuljettamansa laatikon lattialle oven viereen, koska hänen oli ensiksi etsittävä kellarin avaimet suuresta avainryppäästä.
Johtajatar alkoi jo pikkuhiljaa hermostua kun avain toisensa jälkeen ei sopinut lukkoon. Mutta vihdoin viimeinen avain sopi ja lukko loksahti auki. Hän hapusi kädellään valokatkaisinta ja sytytti valot löydettyään sen. Nainen otti laatikon varovasti taas syliinsä ja lähti kulkemaan alas kellarin jyrkkiä portaita. Kerran hän meinasi kaatua, mutta sai otettua tukea kaiteesta tarpeeksi ajoissa. Siinä hän hetken seisoi paikoillaan tasaten hengitystään ja samalla yritti epätoivoisesti pitää isosta laatikosta kiinni yhdellä kädellä. Nainen otti toisen käden avuksi laatikkoa kannattelemaan ja jatkoi matkaansa.
Pian hän tuli tasaiselle alustalle. Hän katsahti ympärilleen isossa kellarissa, joka oli koko talon kokoinen ja jossa oli varsin kostea ilmapiiri ja vähän hämärää. Johtajatar meni suunnilleen keskelle kellaria ja asetti laatikon siihen. Nainen hymyili varsin mielipuolisesti samalla kun aukaisi laatikkoa.
”Minä sinut rakensin, minä sinut tuhoan”, johtajatar lausui katsellessaan räjähteitä täynnä olevaa laatikkoa. Hän naurahti ivallisesti ja varovasti nosti räjähteitä laatikosta.
”Moi kaunokaiset.”