Juoksin niin lujaa kuin vain pääsin. Kyyneleetkin tulvivat silmiin, kun muistin mitä näin juuri äsken. Jason ja Katariina, olisihan se pitänyt arvata. Meinasin törmätä portaissa käsi kädessä käveleviin Daniin – siihen uuteen hemmoon – ja Demiin, mutta juuri ja juuri sain väistettyä ne.
”Kathy, odota!” kuulin Jasonin huudahduksen takaani, ja se sai mut vaan kiristämään tahtia. Typerä Jason, olisin halunnu olla vaan yksin... Ja miettiä. Suuntasin kohti huoneeni ovea, siellä saisi ainakin olla rauhassa. Hidastin vauhtiani, koska Jason tuntui luovuttaneen.
Samassa, kun pääsin huoneeni ovelle ja olin avaamassa ovea, huoneeni ovi aukesi ja sieltä pölähti eteeni minua yli kymmenen senttiä pidempi, vaalea ja pörröpäinen ilmestys. Multa kesti hetken tajuta, kuka se oli, mutta sain ajatuksen päästä helposti kiinni. Adam.
”Mitä sä mun huoneessa!” huudahdin itkuisena katse Adamissa, joka aukoi ja sulki suutaan kuin joku kala kuivalla maalla. Adam näytti ilmeisesti työstävän jotain sanoja.
”Mie etsin Norahia”, tuo sanoi sitten pitkän ajan päästä.
”Norahia?” kallistin päätäni ihmeissäni. Poika nyökkäsi.
”Se juoksi tänne”, Adam selvensi. Lupauduin auttamaan Adamia tuon Norahin etsimisessä. Tuo mystinen Norah osoittautui mielikuvitusystäväksi. Aivan kuten mun Billy.
Loppujen lopuks me vaan keskusteltiin meidän mielikuvitusystävistämme ja istuttiin sängyllä. Kerroimme heistä aivan kaiken, harrastukset, lempipuheenaiheet ja muuta kivaa. Adamin kanssa juttelu autto mua jopa unohtamaan Jasonin hetkeksi.
Adamin lähdettyä mä jatkoin taas lepäämistä. Kuume ei tuntunut hellittävän. Loppupäivä oli siis lepäämistä.

 

Seuraavana aamuna olo oli vielä kammottavampi, enkä noussut koko päivänä ylös, paitsi kävin vessassa. Aamulla piti myös käydä ilmottamassa asia johtajattarellekin, et olin kipeenä, ja sit sainkin ruoan kuljetettuna huoneeseeni, niin en ollut tartuttamassa muita.
Vasta muutaman päivän päästä oloni helpotti ja olin taas terve. Olin mukavasti saanut mietittyä mun ja Jasonin välejä, nyt pitäis vain itse herranki kanssa jutella.
Lähdin etsimään Jasonia ensiksi hänen huoneestaan. Koputin kiltisti oveen ja kun sisältä ei kuulunut vastausta, niin raotin pikkuisen ovea. Raottaminen ei jäänyt pikkuiseen, koska huomasin Jasonin kamat olevan poissa ja tilalle oli tullut ihan jotain muuta. Suuni loksahti auki ihmetyksestä. Mitä täällä oli tapahtunut?
Jasonin sotkuisa huone ja niin ihanat huonekalutkin olivat poissa. Nyt tilalle oli tullu yksinkertanen ja tylsä sisustus ja julisteet seinällä eivät kuvastaneet Jasonia. Käännähdin kannoillani ja juoksin pois.
Juoksin niin pitkään, kunnes tulin johtajattaren toimiston ovelle, jonka avasin mitään koputtelematta. Kaduin koputtamattomuuttani heti. Silmäni olivat tippua päästäni. Johtajatar ja Gary suutelivat johtajattaren pöytää vasten intohimoisesti.
”Anteeksi!” huudahdin ja menin käytävän puolelle. Olin jo lähtemässä pois, kun johtajattaren toimiston ovi aukesi ja itse johtajatar tuli huoneesta oikoen hiuksiaan ja vaatteitaan.
”Anteeksi, Kathleen, mutta emme kuulleet sinun koputustasi”, johtajatar sanoi anteeksipyytävästi. Pudistin vähän päätäni.
”En mä koputtanu. Missä Jason on?” kysyin, koska mun oli pakko saada tietää. Mä halusin jutella sen jätkän kanssa.
”Tuota... Jason lähti kotiin, eikä välttämättä palaa”, johtajatar sanoi rauhoittelevalla äänellä. Katsoin naista silmät pyöreinä. Sitten hän jatkoi:
”Toivon, ettet kertoisi näkemästäsi kenellekään.” Nyökkäsin vähän ja purin alahuultani. Mulle oli ihan sama, en ois muutenkaan kertonut, niin järkyttävän näköistä se oli.
”Meille on muuten tullut uusi, hänen nimensä on Sophie Lair. Voisit mennä juttelemaan hänelle”, nainen jatkoi sitten hymyillen. Katsoin tuota kuin vähäjärkistä. En mä halunnut jutella millekään Sophielle, vaan Jasonille!
”Missä Jason asuu?” kysyin hetken päästä jo varsin rauhallisena. Johtajattaren katseessa oli sääliä, kun hän katsoi mua.
”Sitä minä en valitettavasti voi kertoa”, johtajatar sanoi ääni sääliä täynnä. Vedin ilmaa sisääni, mun teki mieli huutaa, mutta käännyin ja marssin pois, huoneeseeni. Että elämä on epäreilua!

 

Loppupäivän vain itkin ja piirtelin huoneessani kaikkea synkkää. Mikään vaan ei onnistunut juuri sillä hetkellä. Tapaisisinkohan mä Jasonia enää koskaan? Se jätkä jotenki vaan tuntu turvalliselta ja hyvältä – juuri sopivalta. En tullut edes kysyneeks Jasonin puhelinnumeroa...

 

Katselin kun äiti maalasi peltomaisemaa akryylimaaleilla ja söin pähkinöitä. Isä oli töissä ja mun ja äidin piti pitää tyttöjen ilta, mut äiti saikin jonkin inspiraation ja alkoi maalata. No, eipä tuo mua haitannu, silleenhän me saatiin vaan leipää pöytään.
”Mä menen nukkumaan”, ilmoitin äidilleni – olihan kello jo yhdeksän. Äitini nyökkäsi, joten jätin pähkinäkulhon pöydälle ja menin huoneeseeni nukkumaan.
Seuraavana aamuna heräsin hyvillä mielin ja virkeänä suoritin aamurutiinini. Kerkesin vielä linja-autopysäkille ajoissa juuri ennen kuin linja-auto tuli. Olipas mulla tuuria, tuumin itsekseni kun menin istumaan takapenkkiin. Hetken päästä linja-autoon astui vihamieheni, tuo vuoden vanhempi tyttö, nimeltään Josefina, jolla oli vaaleat pitkät hiukset ja aina paljon meikkiä naamassa. Mua ihan oksetti kattoa Josefinaa. Blondi mulkoili mua hetken ja meni istumaan takaoven tuntumaan. Pyörittelin silmiäni.
Linja-automatka kesti puolisen tuntia ja sitten oltiinkin koululla. Kävelin matkaa yksikseni pysäkiltä koulun pihalle, kunnes portilla eteeni kiilasi se ärsyttävä blondi, Josefina.
”Äläs töni!” kivahdin tytölle, joka käännähti katsomaan mua hymyillen ärsyttävän ällöttävästi.
”No anteeksi”, tyttö sanoi hymyillen edelleen samalla tavalla. Tunsin vihan kasvavan sisälläni ja pian olin kohottanut käteni ja iskenyt tyttöä nätisti keskelle sen rumaa naamaa.

 

Seuraavana aamuna kun heräsin, ei tunnelma ollu katossa. Päinvastoin. Toivoin, että se ois ollu unta, että Jason lähti, mutta ei. Yöllä olin nukkunu vaan muutaman tunnin. Olin suunnitellu, miten tapaisin Jasonin. Pakko oli raahautua ylös, koska päätin toteuttaa suunnitelmani. Mun ois parasta lähteä etsimään sitä pariks päivää.

 

-

 

”Aikookohan Kathleen kertoa kenellekään meistä”, johtajatar tuumi ja käveli hermostuneena edestakaisin Garyn huoneessa miehen läsnä ollessa.
”Haittaako, jos kertoisikin?” Gary puhui rauhallisella äänensävyllä ja tarkkaili johtajatarta miettivästi istuessaan samalla nojatuolissa. Nainen pysähtyi ja katsoi Garya ilmeellä, josta voi vain tulkita järkyttyneisyyttä.
”Eihän se käy päinsä! Mitähän vanhemmatkin ajattelevat”, naisen äänestä kuulsi pelästyneisyyttä. Gary huokaisi ja nousi.
”Ei välttämättä mitään”, tuo hymyili rauhoittavasti ja tuli kietomaan kätensä johtajattaren ympärille. Ja siitähän nainen ei pitänyt, vaan riuhtaisi itsensä irti.
”Minä en halua menettää luottamustani! Vehtailla nyt hoitokodin henkilökunnan kanssa!”, johtajatar tiuskaisi ja lähti huoneesta kenkien kannat kopisten.
”Régine!” Gary huudahti naisen perään, mutta turhaan. Mies vajosi istumaan takaisin nojatuolille. Oliko suhde nyt ohi?