Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Me oltiin päästy Laxeyhin viettämään iltaa kahdeks tunniks. Mun mielestä se oli todella, todella hyvä juttu, pääsin taas tapaamaan Laxeylaisia jätkiä.
Laxey Youth oli paikka, jossa viihdyin parhaiten. Ja kaikki muutki nuoret viihty. Ja täällä ei ollut huolta, et törmäis niihin älykääpiöihin sielt hoitolast. Se mesta oli tosi siistin näkönen. Siel seinät oli valkeet, mut ne oli täynnä kaikenlaisia hienoja, värikkäitä graffiitteja. Siel oli jo paljon porukkaa ja valot oli himmeenä. Katsahdin itseäni eteisen peilistä, varmistaen että kaikki oli kohdillaan. Suoristin hiukan skottiruutuista minihamettani, ennen kuin astuin peremmälle.
”Katariina! Täällä!” joku huusi nimeäni tiskin luota. Käänsin myrkynvihreän katseeni sinne päin ja siellä mua oottikin jo vaaleahiuksinen komistus. Tuo poika viittoi mua tulemaan sinne, joten vedin kasvoilleni hymyn ja lähdin hipsimään pojan luo. Matkalla yritin kuumeisesti miettii pojan nimee.
”No mitäs Katariinalle?” poika kysyi hymyillen, kun pääsin istuu siihen viereiselle penkille. Hymyilin pojalle takaisin.
”No ihan hyvää, näin pikavisiitille pääsin”, vaihdoin hymyn virnistykseen. Pojan hymy leveni entisestään ja hymyn leviäminen toi hymykuopat esiin. Ah, nyt mä muistan! Hymykuoppa-Joe.
”No sä kai kerkeet käydä myös pikavisiitillä tuol vessan puolella? Jätin Delian eilen”, Joe sanoi nyt jo virnistäen. Kallistin hiukan päätäni, mutta muistin sitten. Delia oli Joen ääliö likkakaveri, oikeestaan ne oli jo kihlois, mut tyttöystävä silti...
”Ai ihan mun takia jätit sen?” virnistin pojalle, joka nyökkäs.
”Olit nimittäin ihan oikees sen suhteen”, poika hymyili. Virnistin voitonriemuisesti.
Tapasin tän Joen joskus kaks viikkoo sitten, ku oltiin taas käymäs Laxeys. Joe oli just sen näkönen, et halusin sen itelleni. Mut sit kuulin et se on kihlois, sillon tajusin et mun on pakko saada se. Eikä siinä mennyt näköjään kauaa.
No, se oli sitten menoa vessaan ja rajua menoa vessassa. Tää kohta oli paras. Sain palkintoni juonittelusta. Se tunne oli mahtava.

 

”Tää on vaan sun parhaakses”, äitini sanoi auton etupenkil, sormet puristuneena ratin ympärille. Istuin auton takapenkillä, enkä halunnu nousta.
”Menehän nyt, Katariina. Tulet kiittämään meitä sitten myöhemmin”, äiti sanoi vielä, ennen kuin nousin laukkujeni kanssa autosta. En kerennyt edes sanomaan heippoja äitilleni, kun hän jo kaasutti pois autollaan.
Siitä alkoi mun elämä hoitokodissa, jota rupesin vähän myöhemmin kutsumaan hoitolaksi. Paikka oli ihan hanurista.
Enkä usko, et joskus kiittäsin tästä porukoita.

 

Hymyissäsuin palasin takasin rantakahvilan luo. Olin täl kertaa peräti vartin ajoissa, eikä siel ollu ku vaan se pulla-André, joka jutteli jonkun punapään kans. Pyörittelin noille silmiäni ja menin sisälle kahvilaan. Tilasin kahvin ja menin istuu nurkkapöytään – eli sinne minne aina. Sieltä pääs hyvin seuraamaan pienen kahvilan tapahtumia.
Kohta joutus taas pyöräilee. En ois ikinä ilmottautunu mukaan, jos oisin tienny, et joutusin pyöräilee tänne. Mut tulipahan sekin tehtyy ja kohta pitäs taas polkee pyörää sen puolisen tuntia takasinpäin.
Kello kilahti oven aukeamisen merkiks, joten nostin katseeni sinne ovelle. Jason se sieltä asteli yksikseen sisälle. Viitoin tuota tulemaan luokseni ja niin poika tulikin.
”Hei”, Jason hymyili mulle ja istuutui vereeni pöydän ääreen.
”No moi. Mitenkäs on sujunut?” kysyin hymyillen ja hörppäsin vähäsen kahvistani, katse Jasonin silmissä.
”Ihan hyvin”, Jason sanoi virnistäen. Kallistin hiukkasen päätäni vaatien lisäselityksiä.
”Siis.. Käytiin Kathyn kans vähän kaupois ja tällee”, Jason lisäsi. Hymähdin hiljaa. Taa joku Kathy. Se ämmä pitäis eliminoida Jasonin elämäst. Jason oli niin söpö, et mun ois pakko saada se mun poikaystäväks. Siin olis kai vähän haastetta tähän tylsään hoitolaelämään.
”Seurusteletsä sen Kathyn kaa vai?” päätin kysähtää varsin huolettoman oloisesti. Jason naurahti.
”No ei sentää. Mut ehkä lähipäivinä joo”, Jason virnisti. Se virnistys sai mut melkeinpä voimaan pahoin, mut pakottauduin hymyilemään.
”Eihän se oo sun arvoses”, tokaisin ihan muina miehinä. Jason näytti vähän yllättyneeltä.
”Ai mitennii?” tuo kysyi toinen kulma hiukan koholla. Tuhahdin vähäsen kärsimättömästi.
”Sä tartteisit kauniin naisen rinnalles”, sanoin ja pakottauduin hymyilee. Jason virnisti.
”Ai niinku sut, vai?” poika kysyi huvittuneeseen sävyyn. Kohautin vähän harteitani, yrittäen vaikuttaa varsin huolettomalta, ja kai onnistuin.
”No, kiitos, et oon sun mielest kaunis”, sanoin vain ja hörppäsin vähäsen jo hiukan jäähtynyttä kahviani. Jason naurahti pienesti ja hieraisi niskaansa.
”Mut mun mielest Kathy on just hyvä mulle”, Jason hymyili vinosti ja katsoi mua pää hiukan kallellaan. Pyöräytin silmiäni ja join kahvin loppuun.
”Niinhän sä luulet. Mut vielä tuut huomaamaan, ettei Kathy haluu sua”, sanoin hiukan katkerana.
”Kyllä mä Jasonia haluun”, kuului Kathyn ääni siitä jostain läheltä. Hätkähdin ja nostin katseeni. Kathy katsoi mua harmailla silmillään jäätävästi. Siristin silmiäni ja vedin kasvoilleni mahdollisimman ilkeän ilmeen.
”Että sä ämmä pidä näppis erossa siitä. Jason tuu”, Kathy sanoi vihasesti ja katsahti Jasonia. Poikaparka näytti aivan puulla päähän lyödyltä ja nousi. Mulkoilin noita kumpaakin, ku ne lähti pois mun luota, pois koko kahvilasta.
”Niinhän sä luulet”, mumisin samalla ku mulkoilin ulko-ovesta poistuvaa Kathyä.

 

Pelasin puhelimestani sudokua ja istuin oleskeluhuoneen sohvalla. Oottelin siinä, et pääsis iltapalaa syömään, ku mulla oli hirvee nälkä. En ollu kerenny syömään koko päivänä oikeen mitään, mut väliäkös sillä. Pitää nyt sit iltapalalla syödä paljon.
Peli oli läpäisty helposti ja kello näytti vasta kahdeksaa. Puol yheksältä alkas se iltapala, jota niin kovasti ootin. Katsahdin ympärilleni ja sain todeta, etten ollukkaan yksin. Demi istu siel jossai nurkkapöydän ääres ja kuunteli musiikkia, kuten aina. Pudistelin päätäni, koska en koskaa ollu ymmärtäny sitä, et miks piti koko ajan kuunnella jotai musiikkia. Miksei ihmiset vaikka pelanneet sudokua? Ihan tyhmää.
Oli pakko keksiä jotai kehittävää tekemistä, joten rupesin miettimään, mitä voisin tehä, et saisi Jasonin itelleni. Ensinnäki, pitäs raivata Kathy tieltä mahdollisimman huomaamattomasti. Ja sit vaan iskee Jasoniin kiinni. Oliskohan tääl hoitolas ketää Kathyn kaltasta? Eka pitäs tietää millanen se Kathy on... No, ärsyttävä pikkuämmä, jolla ei ollu koskaa mitää järkevää sanomista. Eipä taida ketää muuta sellasta löytyy täält... No mut siis järjellä. Alussa Kathy vaikutti aika yksinäiseltä sudelta, joka viihtys omassa mielikuvitusmaailmassaan. Hetkonen. Nyt taisin tajuta. Adam ois sille just sopiva!
Ne molemmat vaikuttaa aika yksin viihtyviltä, niillä on omia mielikuvitusjuttuja ja ne molemmat on hiton ärsyttäviä. Noniin, asia ratkaisu. Mut miten saisin sit Jasonin itelleni? Siinä vasta pulma.

 

Yöllä oli ihan hemmetin vaikee nukkuu. Joku idiootti rämpytti kitaraa ja toinen idiootti, ilmeisesti tarkkikseen joutunu Leslie, kilju ja huus ja hakkas seiniä. Ei niin mitään järkee. Käänsin kylkeäni ja vedin peiton korviini. Vähän ajan meluamisen jälkeen käytävältä kuului askelia ja puhetta. Hetken päästä kaikki hiljeni ja huokaisin helpotuksesta. Nyt pääsisi nukkumaan kunnolla.