Jo aamusta näki, että päivästä tulisi aurinkoinen ja iloinen. Minulle se oli ainakin iloa täynnä. Rakas hoitokotini, Church Roadin hoitokoti, saisi tänään uuden potilaan. Tai, voisihan sitä sanoa asukkaan. Nuoret eivät oikein pidä siitä, että heitä sanotaan potilaiksi. Tai ainakin Katariina von Batch oli sitä mieltä, että termi oli halventava. Minusta se vain on täysin totta, he ovat potilaita.
Kävelin alakertaan toimistostani. Tarkistelin samalla, ettei mikään ollut väärässä kohdassa. Onnekseni nuoret olivat vielä nukkumassa, tai suremassa maailmaa omissa huoneissaan, eivätkä he voineet tulla antamaan huonoa kuvaa hoitokodistani herra Collinsille, joka siis toisi poikansa Danielin tänne pian. Vaikka eiköhän herra Collins tiedä, minne on poikaansa pistämässä.
”Hyvää huomenta, neiti Withrow”, aulassa työskentelevä, varsin kohtelias nuori siivooja tervehti minua. Soin hänelle jäykän nyökkäyksen ja jatkoin aurinkoiselle pihamaalle ulko-ovesta. Olin joutunut itse siistimään pihaa eilen, mikä ei todellakaan ollut mieluista hommaa. Mutta jonkunhan sekin oli tehtävä, kun ei ollut varaa ammattilaiseen. Olin kuitenkin tyytyväinen aikaansaannokseeni. Kävelin sivupihan reunalle, aivan pensasaidan vierelle ja katsoin avautuvaa peltomaisemaa. Voi kunpa voisin vaikuttaa myös peltojen epäsiistiin olomuotoon. En kuitenkaan omistanut niitä, joten vaikuttaminen jäi vain toiveeksi.
Palasin takaisin ulko-ovien eteen ja katselin kärsimättömänä pihatietä. Vilkaisin hopeista rannekelloani, joka näytti puoli kymmenen. Herra Collinsin olisi pitänyt tuoda poikansa jo yhdeksältä. Ulko-ovi takanani aukesi, joten automaattisesti katsahdin taakseni. Katariina von Batch seisoi oviaukossa kylpytakki päällään, ruskeat hiukset märkänä ja myrkynvihreät silmät tapittivat porttia.
”Hyvää huomenta, neiti Withrow”, Katariina aloitti kohteliaasti, mutta jatkoi varsin epäkohteliaalla äänensävyllä: ”Eikö uus tyyppi oo vieläkään tullut?”
Pudistin hillitysti päätäni, vaikka mieleni teki vain huutaa Katariinalle. En nimittäin pitänyt Katariinasta ollenkaan, sen huomasin jo ensimmäisinä kuukausina, kun Katariina tuli tänne. Tytöllä oli jokin pakkomielle juonitella kaikki haluamansa itselleen. En voinut sietää sellaista.
”Ei ole, ei. Menehän takaisin sisälle. Sinä tiedät, ettei etupihalle ole menemistä ennen kahtatoista”, sanoin ja käänsin katseeni takaisin pihatietä kohden. Yritin, ettei äänestäni kuultaisi viha, mutta en tiedä onnistuinko.
”Ihan sama”, Katariina sanoi viileästi ja kipitti takaisin sisälle, sulkien ulko-oven perässään. Huokaisin hiljaa, koska taisin paljastua Katariinalle. No, eiköhän hän tiennyt sen jo valmiiksi.
Minuutit vierivät ja vierivät. Vilkuilin kelloani muutaman minuutin välein ja puolen tunnin päästä turhauduin odottamaan ulkona auringonpaisteessa. Suuntasin askeleeni takaisin sisälle. Siivooja aulasta oli jo lähtenyt ja nurkkapöytään oli ilmestynyt kirjaa lukeva Leslie Swanson. Kalpean tytön kasvoilla oli varsin keskittynyt ilme, eikä katse irtautunut kirjasta, vaikka tulinkin aulaan. Käänsin katseeni Lesliestä ja jatkoin matkaa yläkertaan. Yläkerran käytävästä menin ensimmäisestä vasemmanpuoleisesta ovesta sisään toimistooni, jonka ikkunasta sopivasti näkikin etupihalle. Suljin oven perässäni ja astelin huoneen poikki mukavalle työtuolilleni. Käännyin ikkunaa kohden ja jäin katsomaan etupihalle, odottamaan että uusi potilas tulisi.

 

Olin ilmeisesti nukahtanut odotellessani, mutta säpsähdin hereille, kun toimistoni oveen koputettiin. Käännyin tuolillani ovea kohden ja vedin kasvoilleni ilmeettömän ilmeen.
”Sisään”, sanoin kuuluvasti ja ovi aukesi. Sisään astui varsin vaaleaihoinen, todella lyhyt poika, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.
”Mut määrättiin tulemaan tänne”, poika sanoi laiskasti, eikä edes vaivautunut esittäytymään, saati sitten tervehtimään ensiksi.
”Anteeksi herra, mutta kuka sinä olet?” katsoin poikaa tiiviisti. Ilmeisesti katseeni ansiosta poika oikaisi ryhtiään.
”Mun nimi on Dan, mä tulin tänne tänään”, poika sanoi, kohdistaen vihdoinkin sinisen katseensa minuun. Räpäytin hiljaa silmiäni.
”Siis Daniel Collins?” varmistin hämmentyneenä, ennen kuin otin työpöytäni laatikosta Daniel Collinsin kansion. Laskin kansion pöydälle ja katsahdin poikaan, joka nyökkäsi. Pudistin hiljaa päätäni ja selailin Danielin papereita. Miten olinkaan voinut nukahtaa ja näin ollen vaikuttaa epäpätevältä? Jospa vain ei herra Collins kertoisi kenellekään. En kestäisi, jos hoitokoti kaatuisi altani.
”Tässä” sanoin ja otin hoitokodin järjestyssäännöt ja Danielin huoneen avaimen kansiosta ”olisi talon järjestyssäännöt ja avain huoneeseesi.”
Daniel tuli hakemaan sääntölappusta ja avaimia.
”Tervetuloa Church Roadiin”, sanoin vielä, ennen kuin päästin Danielin menemään.
Danielin mentyä hautasin pään käsiini. Missä vaiheessa tämä meni näin vaikeaksi? Vielä muutama vuosi sitten kaikki oli vielä helppoa. Mutta tämä lama muutti sen kaiken. Nykyään sai tehdä otsa hiellä hommia, että yritys juuri ja juuri pysyi edes pystyssä. Eikä varaa ollut apulaisiin, ei edes täyteen henkilökuntaan, mikä olisi ollut parasta näille nuorille.
Katsahdin kelloa ja se näytti puolta kahtatoista. Pian olisi siis ruokailu. Nousin tuolistani ja päätin lähteä tarkistamaan, olisiko keittiössä kaikki okei. Kävelin alakertaan ja tyhjän aulan kautta ruokalaan. Ruokalassa oli kaksi pöytää, kummassakin pöydässä kymmenen paikkaa. Toisessa pöydässä, pöydän päässä, istui vaaleahiuksinen André von Effelgztraug.
”Hei”, hymyilin Andrélle ystävällisesti. Poika katsoi hetken minua, ennen kuin nyökkäsi tervehdykseksi. Jatkoin matkaani keittiön puolelle. Keittäjä, nimeltään Annalise Johnson, hääri kiireisen oloisena hellan äärellä.
”Onkos kaikki täällä hallinnassa? Tarvitsisitko apua?” yritin kuulostaa pirteältä kysyessäni, mutta taisin epäonnistua taas. Annalise vilkaisi minua ja hymyili.
”Jos viitsisit, voisit kuoria ja keittää perunat”, Annalise ehdotti ystävällisellä äänensävyllä. Tein työtä käskettyä.

 

”Hyvää päivää, kaikki”, seisoin ruokalan edessä ja hymyilin potilaille ja kahdelle henkilökunnan jäsenelle. He vastasivat kuorossa takaisin.
”Te kaikki olette varmasti huomanneet uuden ihmisen joukossanne. Kertoisitko hieman itsestäsi, Daniel?” siirsin ruskean katseeni tuohon mustahiuksiseen poikaan, ja viittasin poikaa nousemaan seisomaan. Daniel näytti hapanta ilmettä ennen kuin nousi.
”No, mä oon Dan. Mun vanhemmat on kuollu ja mulla on hamsteri”, poika tokaisi lyhyesti ja istuutui alas. Kurtistin hiukan kulmiani, koska tiesin vain Danielin äidin kuolleen. Kohautin vähän harteitani.
”Tervetuloa, Daniel”, hymyilin ja ryhdyin taputtamaan. Muutamat potilaat ja henkilökunta yhtyivät taputukseen.
”No, eiköhän ruveta syömään!” ehdotin hymyillen, taputusten päätyttyä. Potilaat lähtivät laiskan oloisesti kohti ruokatiskiä lautastensa kanssa ja minä astelin istumaan omalle paikalleni kahden henkilökunnan jäsenen, tarkemmin ottaen psykologien, vierelle.
”Miten päiväsi on lähtenyt sujumaan?” toinen psykologeista, hyvä ystäväni Gary Mitchell, kysyi huolehtivalla äänensävyllä.
”Ihan hyvinhän tämä. Töitä vain olisi vielä tehtävänä vaikka muille jakaa. Ja pitää katsoa miten tuo uusi pärjäilee...”